Juhannusjuttua mummolasta

Että minä rakastan somessa sitä, että tänne voi kertoa tai jättää kertomatta ihan mitä haluaa. Ei minun ole pakko kertoa sitä, että tänä juhannuksena hermojani kiristää se, kun keittiöremontin ja vähän kaikkien muidenkin remonttien takia koko mummolan huusholli on ihan hujanhajan. Eikä sitä, että Pekkarinen nyt vaan ei yksinkertaisesti osaa olla tekemättä yhtään mitään. Täysin yllättäen yhtäkkiä ja etukäteen sopimatta juhannusaattona iltapäivällä hän päätti alkaa jatkamaan keittiöremonttivalmisteluja ja alkoi tyhjentää ja purkaa viimeisiäkin keittiökaappeja.

Jos muutenkin minua jo ärsyttivät keskeneräiset asiat, se, että viimeisetkin rakkaat astiani oli yhtäkkiä kuljetettu ympäri taloa sinne, tänne ja tuonne pahvilaatikoihin ja lipaston laatikoihin armottoman moraalisaarnan saattelemina oli ihan se viimeinen pisara. Mojova riitahan siitä aikaan saatiin. Enhän ollut edes ehtinyt suunnitella, millä juhannuspöytä katetaan.

Täällä on siis kiristelty, mutta asiat on nyt sovittu. Kuvissahan joka tapauksessa kaikki näyttää aina hyvälle. Jostain syystä harvemmin tulee muisteltua sitä, että se oli itse asiassa  juhannusyö 26 vuotta sitten, kun Pekkarisen kanssa Joensuun kadulla tapasimme. Merkkipäivä siis meille, joka kesä.

Ihanaa juhannuksen jatkoa jokaikiseen huusholliin! Ja kyllä, niitä astioita todellakin on liikaa, mutta ei siitä sen enempää.

Pieni juttu pääsiäiseltä

Näin selvästi, kuinka Pekkarisen poskilihakset alkoivat kiristyä, kun autoon pakattiin jälleen kerran nyssäkkä toisensa jälkeen kukkia ja vielä lisää kukkia. Mutta tällä kertaa hänen itsehillintänsä ei pettänyt, vaan hän kiltisti ja tyynesti etsi jokaiselle purkille, kukkakorille ja paketille oman paikan.

Oli taas yksi niistä lähdöistä, kun minulla ei ollut riittänyt aikaa ja inspiraatiota suunnitella sen tarkemmin, vaan mukaan piti saada mahtumaan yhtä sun toista. En oikein tiennyt, mihin johtolankaan tarttuisin, ja tiesin hyvin, ettei aikakaan ihmeisiin riittäisi. Jostain syystä vahvana on kuitenkin aina se tunne, että haluan kaikille tärkeille ihmisilleni tarjota jotain pientä erityistä. Tällä kertaa se oli paitsi oma ydinperhe, myös kylään tulevat bonusmammani, tätini ja iskäni.

Yhtäkkiä mieleeni muistui muutaman vuoden takainen päivä keväisessä Odensessa Pekkarisen kanssa. Erityisesti yksi liike, johon pistäydyin Pekkarisen odotellessa kadulla. Vanhan talon huoneisto täynnä taidetta, antiikkia ja kasveja ja taustalla soi sydämeen käyvä jazz ja linnunlaulu. Vanhassa valtavan suuressa lintuhäkissä oli useita pieniä lintuja. Eettistä tai ei, hetki tuossa tunnelmassa jäi syvälle jonnekin, jos ei lopuksi niin ainakin pitkälle elämääni.

Pellon reunasta kerätty lepän oksa on roikkunut mummolan katon rajassa jo niin monta vuotta, että uskalsin siihen hädin tuskin koskea. Vielä se kuitenkin pääsiäisen koristukset näyttää kestävän. Ja niin nautittiin pääsiäisen yhteinen ateria lintuoksan alla mummolan pitkän pöydän ääressä.

<br />

Jotain supersöpöä on siinä hetkessä, kun mieluisan aterian jälkeen tiskaa itselleen rakkaita astioita. Siinä ne kelluvat huuhteluvedessä kipot ja kupit, jotka itse on pöytään valinnut muutamia tunteja aikaisemmin.

Tämän pääsiäislauantain jälkiruuaksi valmistui tosi helppo sitruunapiiras, jota takuulla tulen tekemään toistekin. Ohje löytyi jostain tämän kevään lehdestä.

SITRUUNAPIIRAS

valmis murotaikina

1 prk kondensoitua maitoa

1,75 dl sitruunamehua

4 munankeltuaista

Esipaista murotaikinapohjaa n. 15 minuuttia. Riko munien rakenne ja sekoita se kondensoituun maitoon ja sitruunamehuun. Kaada täyte esipaistetun pohjan päälle ja paista n. 200 asteessa 25 minuuttia tai niin kauan, että täyte on hyytynyt. Itse jouduin paistamaan lähes 40 minuuttia. Anna vetäytyä viileässä ainakin tunti. Itse paistoin piirakan edellisenä iltana ja päällystin ennen tarjoilua tuoreilla marjoilla. Nam!!

Boheemeja unelmia Loviisassa

Superinspiroiva viime viikkoni huipentui superinspiroivaan valokuvauskurssiin Maria Kalmin hurmaavassa kodissa Loviisan Skinnarbyssä. Muutaman sattuman kautta olin tutustunut Mariaan eräällä kukkakurssilla, jota hän oli kuvaamassa. Sen jälkeen olen löytänyt itseni Villa Unelmasta kamerahommista pari kertaa.

En oikeastaan muista, miksi ja milloin järjestelmäkameran hommasin. Pitkään kuvailin käyttäen pelkästään kameran automaattiasetuksia, enkä tuntenut minkäänmoista kiinnostusta opetella mitään säätöjä. Pienikin kurkistus ohjekirjaan sai minut turhautumaan, sillä kaikki tekniset termit ja käsitteet olivat minulle jotain täysin epäkiinnostavaa löpinää. Jostain kumman syystä heräsi kuitenkin muutama vuosi sitten tarve osoittaa itselleni, että jotain pystyisin tästäkin hommasta oppimaan.

Muutaman onnistuneen ja vähemmän onnistuneen muualla käydyn kurssiyrityksen jälkeen voin vilpittömästi todeta, että Marialla on kyky saada minut ymmärtämään pikkuisen jotain kameran ajatuksista. Tämän kurssin teemana olivat paitsi kameran tekniikka ja asetukset, vahvasti myös sommittelun ja erilaisten taustojen merkitys kuvan tunnelmaan otsikolla boheemit asetelmat ja kuvat.

Kun kurssimme varsinainen kukkavastaava sairastui ja kaikki huikeat Kukkimon kukat jäivät meiltä siten väliin, kaivelin kuviini rekvisiitaksi aamulla kukkakaupasta ystäväni kimppua varten hakemani kukat. Illalla niistä sitten vielä kimpun sitaisin. Voih, mikä ihana sunnuntai!

Sama sommitelma, eri tausta ja eri asetukset kamerassa. Aika eri tunnelma.

Taustan merkitys kuvan tunnelmaan?

Ja lopuksi vielä se ystävän kimppu kotikuistilla sunnuntai-iltana. Ja nuo korkeat narskut eivät kuulu kimppuun. Tässäkin kohtaa olisi rauhallisella taustalla ollut suuri merkitys...

Lampunvaihtoa lauantaina

Pekkarinen oli jo viikolla tuntenut itsensä sairaaksi, mutta ei ollut siitä tietenkään minulle kertonut. Kun torstai-iltana ajelimme mummolaan, rupesin ihmettelemään vieressä niiskuttavaa kuskia. Juu, flunssa on kuulemma.

Perjantaina tein etänä normaalin työpäivän. Mies makasi sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Lauantaille olin varannut kaikennäköistä pikkuhommaa, lampunvaihtoa ja sen sellaista. Mies makasi edelleen sohvalla kuumeessa ja niiskutti. Ilmoitti vaan, ettei aio osallistua, koska osaan ne itsekin vaihtaa. Niin sitten keikuin puoli päivää tikkailla katonrajassa, hikoilin ja ruuvasin, tappelin aivan liian pitkin johtojen kanssa, testasin ja hikoilin. Yritin suoristaa kiemuraisia johtoja ja hikoilin. Yhden lampun vaihtaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, ja lopulta paikkaa vaihtoi neljä kattolamppua.

Livalin Focus-sarjan lamppuja olin hillonnut varastossa jo toistakymmentä vuotta. Nyt tuli tunne, että täällä niille voisi olla oikea koti. Varastoon taisi jäädä vielä yksi, vähän eri mallinen Focus. Toivottavasti muistan oikein ja löydän vielä sen viimeisenkin jokakesäisessä varaston siivousoperaatiossa. Miten lie kuvaajan käsi vapissut, kun kuva on kovasti suttuinen.

Ruotsalainen Kosta Lampanin Hinken etsii vielä ehkä lopullista paikkaansa, kun joutui väistymään Focuksen tieltä. 

Kyllä kiitin onneani, etten raaskinut hankkia tuota alunperin himoitsemaani Selettin kattolamppua vaan päädyin tuohon kolmelamppuiseen vaihtoehtoon. Todellisuus ei tosiaankaan ihan täysin vastannut mainoskuvaa...

Maalipensselit olin unohtanut kotiin, enkä niitä muistanut myös kauppareissulla ostaa, joten mummolaa varten hankitut maalipurkit jäivät korkkaamatta. Ja niinpä jäljelle jäikin sitten oikeastaan vain kukkahommia, sillä mukanani olin jälleen kuljettanut takakontillisen kukkanyssäkkää ja pussukkaa.

Kukkakimput ja asetelmat tehdään useimmiten hyvinkin nuppuisista kukista, luonnollisesti siksi, että niistä olisi mahdollisimman pitkään iloa. Siitä seuraa sitten se suuri haaste ja pieni paine, että tekijän olisi hyvä ymmärtää ja osata ennakoida, miten eri kukat käyttäytyvät. On lajeja, jotka taipuvat maljakossakin hyvin voimakkaasti valoa kohden. Sitten on lajeja, jotka kasvavat vielä katkaistuinakin voimakkaasti pituutta. Värisävytkin auenneessa kukassa ovat usein joitain muuta, kuin vähän nuppuisesta versiosta vielä kuvittelee. Siinäpä se onkin kukkahommien suurin riemu ja tuska. Seurata sitä, mitä tekeleellesi päivien kuluessa tapahtuu. Tänä viikonloppuna siihen olikin aikaa.

En erityisemmin ole ilmakasvien ystävä, mutta näiden yksilöiden muoto ja ja hennosti punertava väri heijastivat minusta niin hyvin lempipensaani terttuseljan puhkeavia versoja, että en voinut vastustaa muutaman ostamista.