Taivaallinen synttärityttö

Tänään minun äippäni täyttäisi 77 vuotta.

Äidin kuolemasta on nyt 10 vuotta, eikä ajatus siitä saa minua enää lohduttomasti ulvomaan, vaan useimmiten ehkä vain vedet kihoamaan silmiin. On tuntunut hyvälle alkaa muistella tarkemmin menneisyyttä. Olen paljon miettinyt, kuka äiti oikeastaan oli, mistä hän oli oikeasti kiinnostunut ja mitä hän minulle opetti. Jouduin hetken miettimään, mitä äidiltä olisin matkani varrelle saanut, sillä mieleeni ei ole tullut mitään yksittäistä, suurta elämänviisautta.

Löysin kaapistani hiukan nyhjääntyneen leikekirjan, johon äiti oli teini-ikäisenä kerännyt lehdistä kuvia erilaisista sisustuksista. Taitaisipa olla 60-luvun versio Pinterestistä. Joukossa oli moderneja klassikoita ja vanhaa perinnettä, Tapiovaarasta talonpoikaiseen. Muistan hyvin, kuinka äiti kuvaili nuorena intohimoisesti penkoneensa vanhan kotitalonsa aittoja ja pelastaneensa sieltä rikkinäisiä ja hylättyjä astioita ja vanhoja tavaroita. Joitain niistä on edelleen minulla tallessa.

Äiti luki aina paljon, myös runoja. Katselin häneltä jääneitä papereita ja törmäsin useampaan vihkoon, joihin hän oli nuorena tyttönä kirjoittanut runoja, ei toki omiaan vaan eri runoilijoiden tuotantoa. Epäilemättä ne ovat olleet sellaisia, jotka häntä ovat jollain tapaa liikuttaneet. Muistan hänen myös kertoneen, että jo nuorena hän luki Shakespearen tuotantoa. Mutta tärkeimpänä muistona minulle tästä hänen mieltymyksestään, hän lausui minulle usein lasten runoja, jotka kaikki osasi ulkoa ja minä rakastin niitä kaikkia. Lähes kaikki olen nekin löytänyt eräästä hänen vihkoistaan. Muistan aina, miten odotin ja kinusin, että äiti jonkun niistä jälleen kerran lausuisi. Ja vieläkin, joka kerran kun noita runoja vilkuilen, kuulen tarkalleen ne äänenpainot, millä äiti ne minulle ääneen lausui.

Muistui mieleeni myös se, kuinka yhtenä lapsuuteni kesänä joskus 70-luvun puolivälin jälkeen kävimme kesälomamatkalla Hvitträskissä. Muistan hyvin tunnistaneeni ilmassa jotain erityistä ja nyt tajuan, että luultavasti tuo nähtävyys oli ollut äidin haavekohde jo pitkään, ja kun hän sinne vihdoin pääsi, oli hetki aivan erityisen tärkeä hänelle. Lapsuuden ystäväni ansiosta muistiini palautui myös sen, kuinka samaisina 70-luvun vuosina olimme käyneet myös Turussa Käsityöläismuseossa ja äippäni oli siellä ihastunut erään vanhan torpan verhoihin ja teki samanlaiset meidän mökillemme. Siellä niitä ihailtiin parisenkymmentä vuotta.

Mitään konkreettista elämänohjetta en siis äidiltä koskaan yhtä lukuunottamatta saanut, mutta ehkä nuo hänen yllämainitut harrastuksensa ja intohimonsa hän siirsi hiljaisesti minuun ja voisin ne tiivistää ne varmaan näin: etsi aina silmilläsi kauneutta ja korvillasi itsellesi rakasta.

Mikä se yksi ja ainoa konkreettinen ohje sitten oli. Se liittyi ruuanlaittoon ja kuului näin: ruuanlaitto ei todellakaan ole vaikeaa, eikä vaadi tekijältä mitään, senkun lukee ohjetta ja noudattaa sitä. Mikä vaatii taitoa on se, että oppii lukemaan ohjeita niin, että tietää, mitä kannattaa kokeilla!

”Prinsessat syö vain karkkia

kun ne aamulla nousee vuoteesta

ja puuron ne korvaa hillolla

ja sitten ne hyppää narua

pulleilla pienillä varpailla

eikä päiväunia nukkumaan

ne suostu ollenkaan.”

-Kirsi Kunnas

Helena

Meillä on kotona tien toisella puolella hoivakoti. Siellä asuu Helena. Tarkalleen ottaen en ole edes varma, onko Helenan nimi oikeasti Helena, eli olenko kuullut jonkun puhuttelevan häntä sillä nimellä, vai olenko vain itse alkanut ajatella häntä sen nimisenä. Tarkalleen ottaen en edes tunne Helenaa, mutta silti hänestä on tullut erityinen, sillä Helena on ihan erityinen.

Taannoin meidän lähistöllämme toimi hetken aikaa kirpputori. Sieltä sai muovikassillisen vaatteita eurolla ja kenkiä yhtä halvalla. Olin siellä kerran Helenan kanssa yhtäaikaa.

Kuulin, kun hän meni kassalle maksamaan ostoksiaan ja kirpparin pitäjä kysyi häneltä, että oletko aivan varma, että nämä kaikki vaatteet ja kengät ovat sopivia ja tarvitset niitä, kun olet tälläkin viikolla jo monta kertaa käynyt täällä tekemässä hankintoja. Kyllä, näin on asian laita, vakuutti Helena ja sai tehtyä ostoksensa.

Kun Helena lähtee kävelylle, hän on aina satsannut täysillä ihan omaan tyyliinsä. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, hänellä olisi tietenkin päällään jotkut housut, takki ja kengät, mutta koska jokainen kävelylenkki on juhlan aihe, on Helena pukenut päällensä juuri siihen päivään sopivimmat ja upeimmat vaatteensa. Ryhdikkäänä lipuessaan hänellä voi olla yllään päällekkäin vaikka housut ja hame, paksut sukat ja sandaalit, paljon koruja ja hiuksissa lukuisia pinnejä, täysin vapaasti kaikkien perinteisten tyylisääntöjen ohi ja yli. Kaikista tärkein on kuitenkin käsilaukku. Se Helenalla keikkuu aina mukana, yleensä käsivarrella, mutta joskus se on olkalaukku.

Kesäisellä kävelylenkillään Helena kerää ojanpientareilta kukkia. Joskus kohdatessaan meidät, hän saattaa kysyä saisiko silittää Moppea.

En tietenkään voi tietää, onko Helena onnellinen, mutta jotenkin hän sille minusta vaikuttaa.

 

Joskus syksyllä havahduimme, että Helenaa ei ollut näkynyt moneen kuukauteen. Monesti jo ääneen perheellä mietimme, mitä on tapahtunut. Eilen, kun palasin kauppareissulta, kotikujalla minua vastaan tuli ensimmäisenä Helena, kädessään uusi punainen käsilaukku! Aurinko paistoi, vaikka kesämekon helmat eivät vielä heiluneetkaan.

Ei missään, ei mitään, ei ketään, ei kukaan

 Taitaa olla niin, että tästä vuodesta on sanottu oikeastaan kaikki, mitä siitä sanomista on, eikä tämä joulu siitä poikkea. Monen ihmisen monta kuviota meni monella tapaa uusiksi. 

Kun koko loppusyksy on tuntunut enemmän tai vähemmän tahmealle, en ollut oikeastaan yllättynyt, kun aattona aamuyöstä heräsin tunteeseen, että joku työntää puukkoa silmänpohjiini ja olo oli kaikinpuolin ihan kamala. Niin on koko aatto mennytkin lähestulkoon täysin sohvan pohjalla. Vaan juuri tänä vuonna tuolla ei niin väliä edes ollut.

Minimisuoritus, mutta kuitenkin suoritus. Ideoita tai inspiraatiota ei löytynyt, mutta pieni tunne siitä, että jotain kasarihenkistä olisi mukava kasarin talossa katsella. Onneksi kierrätyskeskuksesta löytyi kolikolla kaksi puhtaanpunaista keraamista kynttilänjalkaa suoraan 80-luvulta, Anttilan hintalaputkin tallella. Jonkun aikaa jo olen potenut melkoista kukkaähkyä ja pidin mahdollisena, ettei mitään kukkia meille tulisi jouluksi. Tuli kuitenkin.

Kun muistin, miten kivoja nämä kukkapallot olivatkaan tehdä ja millaista vähän outoa ja ei ollenkaan tämän hetken henkeä niissä oli, niin päätös oli helppo tehdä. Sitä en kyllä muistanut, miten paljon kukkia ne itseensä imevät, joten kaksi palleroa on kotitarvetunarille koko lailla maksimimäärä.

Missään ei käydä, ketään ei nähdä, kukaan ei tule käymään, eikä mitään tehdä. Paitsi kuulemma pelataan korttia. Vihaan pelaamista!!

Semmoinen se on jouluaatto 2020!

Valittu mies

Useamman vuoden tauon jälkeen meille sattui Pekkarisen kanssa tänä vuonna peräti kolme viikkoa yhteistä loma-aikaa. Koska Pekkarinen kevään ja alkukesän lomautusten ansiosta oli pitkälti jo tälle kesälle budjetoidut remonttihommat ehtinyt tehdä, meillä yhtäkkiä onkin aikaa keksiä vaikka mitä tekemistä. Yhden ystävän some-päivityksestä mieleeni muistui patsaspuisto Parikkalassa. Olin jo vuosia haaveillut siellä käymisestä, mutta kummallisesti mielessäni aina Parikkala tuntui kovin kaukaiselle.

Kysäisin Pekkariselta kuitenkin, paljonko Parikkalaan kesämökiltä matkaa tulisi. Jotenkin olin unohtanut, että mehän jo valmiiksi lomailemme kovin idässä, ja siksi ajoa ei kertyisi kuin n. 130 km suuntaansa. Sehän ei ole yhtään mitään kesäisessä kotimaassa, siispä matkaan vaan,  tottakai! Pekkarinenkin suostui, kun mukaan otettiin myös meidän karvainen kaverimme Possuressu.

Tämä ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö tosiaan sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdessa, vajaan kilometrin päässä Venäjän rajasta. Pääosin vapaaehtoisvoimien ja lahjoitusten turvin toimiva puisto on noin puolen hehtaarin kokoinen ja jää itäradan ja kuutostien puristukseen, mutta puoleen hehtaariin mahtuu silti jo elämystä kyllikseen. 

Jotenkin koen pohjattoman suurta ihmetystä, ihastusta ja inspiraatiota ja pientä voimattomuutta aina tällaisissa paikoissa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku meistä on valittu toteuttamaan näin täydellisellä palolla jotain omaa tehtäväänsä täällä maan päällä. 560 betonista patsasta kauniin boheemiin puutarhaan sijoiteltuna herättää monenmoisia ajatuksia ihmiselämän tarkoituksesta.

Olen melkoisen varma, että täältä löydän itseni vielä joskus uudestaankin. Mutta seuraavaksi huristellaan kuitenkin toiseen toivekohteeseeni eli Kolille. Ihanaa kun on loma!

Soisin päivät soittaen

Soisin päivät soittaen, illat pitkät iloen

Traktori pieni, traktori pieni

aidan päälle hyppäs sieni

Viime syksynä minulle esitettiin jo ensimmäiset kyselyt, aionko juhlia tänä kesänä 50v. syntymäpäiviäni porukalla. Ensin ajattelin, että en tosiaankaan, otan juhlien järjestämisestä täysin mahdottoman stressin. Sitten ajattelin, että ehkä yhdet vähän isommat juhlat, sillä Pekkarisen viisikymppisiä juhlittiin aika mahdottoman monta kertaa pitkin vuotta ja siitähän sitä stressiä tuli. Kevättalvella tuli, noh tämä virus, ja kaikki piti taas miettiä uudestaan.

Tunnen helposti oloni vähän oudoksi, jos joudun huomion keskipisteeksi. Kun muistin, että mummini syntymäpäivä on vain yhdeksän päivän päästä omastani ja hän olisi tänä kesänä täyttänyt sata, tuntui huomattavasti helpommalle järjestää pienet juhlat ihan lähiperheelle ja kummeille täällä hänen talossaan. Olin jo parisen vuotta miettinyt, missä voisin käyttää mekkoa, jonka tätini oli hänelle sinisestä raakasilkistä ommellut, tosin todistettavasti vuoden 1969 puolella. Sitä jouduin ankarasti miettimään, puenko mekon kanssa korun, joka mummillani on kuvassa, vai korvaanko sen kukkapannalla.

Niinkuin mummolan juhlissa on ollut tapana, sää on aina juhlapäivänä huikea. Juhlijoita saapui paikalle parisenkymmentä henkeä ja neljä koiraa ja olihan meillä kyllä mukavaa. Toisin kuin tästä jutusta voisi päätellä, lahjat eivät enää näyttele minulle tärkeintä osaa juhlissa. Täytyy kiitollisena silti sanoa, että huikeita lahjoja sylin täydeltä sain tälläkin kertaa.

En lakkaa varmaan ikinä ihailemasta tätä rannekelloa, jonka oma lapsuudenperheeni oli saanut ostaa minulle lahjaksi tutun kellokauppiaan vanhasta varastosta. Tämä oli jäänyt myymättä vuonna 1970 ja kauppias oli kelloa säästellyt aarteenaan siitä asti. Siis käyttämätön kello syntymävuodeltani!! Mikä moderni muotoilu vaihdettavine kehyskiekkoineen.

Ja mikäs tuo aloitusruno sitten? Pikkuveli oli tänä kesänä remontoinut lapsuuden kesämökkimme huussia. Huussiin seinillä on seitsemänkymmentäluvun puolivälistä asti ollut vanhoja koulutauluja. Kun hän seinät maalatakseen irrotti taulut, löytyi sieltä välistä litistetty pahvipakkaus, jonka kääntöpuolelle oli runoiltu. Itse en muista tästä mitään, mutta käsiala vaikutti olevan minun ja kun runo luettiin, oli helppo todeta, että minä se olin. Veljeni ei olisi ikinä kirjoittanut runoa, josta löytyy lause "koulua on kiva käydä"! Huussirunotaide koristaa nyt kehystettynä tupamme seinää.

 

Ja vihdoin tässä, mummini ja minä sama mekko päällä. Mummi on kuvassa n. 49,5 vuotta ja minä 50. Mummin sylissä en kuitenkaan ole itse, vaan siinä on yhdeksän kuukautta minua vanhempi serkkuni.