Useamman vuoden tauon jälkeen meille sattui Pekkarisen kanssa tänä vuonna peräti kolme viikkoa yhteistä loma-aikaa. Koska Pekkarinen kevään ja alkukesän lomautusten ansiosta oli pitkälti jo tälle kesälle budjetoidut remonttihommat ehtinyt tehdä, meillä yhtäkkiä onkin aikaa keksiä vaikka mitä tekemistä. Yhden ystävän some-päivityksestä mieleeni muistui patsaspuisto Parikkalassa. Olin jo vuosia haaveillut siellä käymisestä, mutta kummallisesti mielessäni aina Parikkala tuntui kovin kaukaiselle.
Kysäisin Pekkariselta kuitenkin, paljonko Parikkalaan kesämökiltä matkaa tulisi. Jotenkin olin unohtanut, että mehän jo valmiiksi lomailemme kovin idässä, ja siksi ajoa ei kertyisi kuin n. 130 km suuntaansa. Sehän ei ole yhtään mitään kesäisessä kotimaassa, siispä matkaan vaan, tottakai! Pekkarinenkin suostui, kun mukaan otettiin myös meidän karvainen kaverimme Possuressu.
Tämä ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen (1944-2010) elämäntyö tosiaan sijaitsee Parikkalan Koitsanlahdessa, vajaan kilometrin päässä Venäjän rajasta. Pääosin vapaaehtoisvoimien ja lahjoitusten turvin toimiva puisto on noin puolen hehtaarin kokoinen ja jää itäradan ja kuutostien puristukseen, mutta puoleen hehtaariin mahtuu silti jo elämystä kyllikseen.
Jotenkin koen pohjattoman suurta ihmetystä, ihastusta ja inspiraatiota ja pientä voimattomuutta aina tällaisissa paikoissa. Tuntuu käsittämättömälle, että joku meistä on valittu toteuttamaan näin täydellisellä palolla jotain omaa tehtäväänsä täällä maan päällä. 560 betonista patsasta kauniin boheemiin puutarhaan sijoiteltuna herättää monenmoisia ajatuksia ihmiselämän tarkoituksesta.
Olen melkoisen varma, että täältä löydän itseni vielä joskus uudestaankin. Mutta seuraavaksi huristellaan kuitenkin toiseen toivekohteeseeni eli Kolille. Ihanaa kun on loma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)