Soisin päivät soittaen

Soisin päivät soittaen, illat pitkät iloen

Traktori pieni, traktori pieni

aidan päälle hyppäs sieni

Viime syksynä minulle esitettiin jo ensimmäiset kyselyt, aionko juhlia tänä kesänä 50v. syntymäpäiviäni porukalla. Ensin ajattelin, että en tosiaankaan, otan juhlien järjestämisestä täysin mahdottoman stressin. Sitten ajattelin, että ehkä yhdet vähän isommat juhlat, sillä Pekkarisen viisikymppisiä juhlittiin aika mahdottoman monta kertaa pitkin vuotta ja siitähän sitä stressiä tuli. Kevättalvella tuli, noh tämä virus, ja kaikki piti taas miettiä uudestaan.

Tunnen helposti oloni vähän oudoksi, jos joudun huomion keskipisteeksi. Kun muistin, että mummini syntymäpäivä on vain yhdeksän päivän päästä omastani ja hän olisi tänä kesänä täyttänyt sata, tuntui huomattavasti helpommalle järjestää pienet juhlat ihan lähiperheelle ja kummeille täällä hänen talossaan. Olin jo parisen vuotta miettinyt, missä voisin käyttää mekkoa, jonka tätini oli hänelle sinisestä raakasilkistä ommellut, tosin todistettavasti vuoden 1969 puolella. Sitä jouduin ankarasti miettimään, puenko mekon kanssa korun, joka mummillani on kuvassa, vai korvaanko sen kukkapannalla.

Niinkuin mummolan juhlissa on ollut tapana, sää on aina juhlapäivänä huikea. Juhlijoita saapui paikalle parisenkymmentä henkeä ja neljä koiraa ja olihan meillä kyllä mukavaa. Toisin kuin tästä jutusta voisi päätellä, lahjat eivät enää näyttele minulle tärkeintä osaa juhlissa. Täytyy kiitollisena silti sanoa, että huikeita lahjoja sylin täydeltä sain tälläkin kertaa.

En lakkaa varmaan ikinä ihailemasta tätä rannekelloa, jonka oma lapsuudenperheeni oli saanut ostaa minulle lahjaksi tutun kellokauppiaan vanhasta varastosta. Tämä oli jäänyt myymättä vuonna 1970 ja kauppias oli kelloa säästellyt aarteenaan siitä asti. Siis käyttämätön kello syntymävuodeltani!! Mikä moderni muotoilu vaihdettavine kehyskiekkoineen.

Ja mikäs tuo aloitusruno sitten? Pikkuveli oli tänä kesänä remontoinut lapsuuden kesämökkimme huussia. Huussiin seinillä on seitsemänkymmentäluvun puolivälistä asti ollut vanhoja koulutauluja. Kun hän seinät maalatakseen irrotti taulut, löytyi sieltä välistä litistetty pahvipakkaus, jonka kääntöpuolelle oli runoiltu. Itse en muista tästä mitään, mutta käsiala vaikutti olevan minun ja kun runo luettiin, oli helppo todeta, että minä se olin. Veljeni ei olisi ikinä kirjoittanut runoa, josta löytyy lause "koulua on kiva käydä"! Huussirunotaide koristaa nyt kehystettynä tupamme seinää.

 

Ja vihdoin tässä, mummini ja minä sama mekko päällä. Mummi on kuvassa n. 49,5 vuotta ja minä 50. Mummin sylissä en kuitenkaan ole itse, vaan siinä on yhdeksän kuukautta minua vanhempi serkkuni.