Kotiin kuskattua

Nämä eivät suinkaan ole kaikki yhdeltä retkeltä löytyneitä. Onneksi.

Tällaisia kohokuvioituja Arabian pikkulautasia minulla oli jo pino ennestään. Nyt löytyi samaa sarjaa tarjoilulautanen.

Esteri Tomula suunnitteli tämän kuvioaiheen vuonna 1973 Arabia Wärtsilän 100-vuotisjuhlan kunniaksi valmistettuihin tuotteisiin. Harvinaisen isokokoinen kuppi tuon ajan tuotteeksi. Oikeastaan ihan muki.

Oranssit jutut päätyvät nyt hanakasti meikäläisen koriin. Etualan kannu on ostettu jo aikaa sitten, mutta purkit takana ovat parin viikon takaisia Vermon hankintoja. Aarikan raitapurkkeja ei luultavasti voi koskaan olla liikaa. Vielä puuttuu värejä ainakin pari.

Tarjoilulautanan Arabian Riikka-sarjaa. Suunnittelija Anja Jaatinen-Winqvist.



Tätä Longchampin pikkulaukkua onkin tullut käytettyä varsin ahkerasti. Juuri sopivan kokoinen kirppisreissuille. Sonia Rykielin raidallinen t-paita neonpinkkine koristeomenoineen oli todellinen löytö. Aarikan vanha sormus on minusta ihana, siitä huolimatta, että tuosta pallosta on kulunut hopeointi pois.




Valtaistuimeni puutarhassa. Sattuipa niin, että vuosia sitten eräältä äidin ystävältä ostamani vanha silkkitäkki on juuri samaa sävyä kuin tämän uusrenessanssityylisen nojatuolin verhoilukangas. Täkki oli myyjän vanhempien kihlajaislahja, joten sen täytyy olla jostain 40-luvulta.



Oranssia ja villejä väriyhdistelmiä retrotäkissä. Juu, olin päättänyt, että en enää pääsääntöisesti osta täkkejä. Siis pääsääntöisesti.

Muistelen hämärästi, että näissä isoissa vanhoissa pulloissa olisi myyty tiskiainetta. Tämä vihreä lasi nyt vaan on niin kaunista kaikissa valo-olosuhteissa.

Gunvor Olin-Grönqvistin Suvi-sarjakokoelmaanikin olen onnistunut viime aikoina täydentämään muutamalla kynttilänjalalla.

Kaksi lähestulkoon samanlaista Arabian vanhaa soppakulhoa. Vain kädensijojen mallin on hieman erilainen. Näistä tulee hieno lisä Kisuprinsessan rippijuhlapöydän kattaukseen.

Esteri Tomulan Vegeta-sarjaa Finelille. Kannellinen säilytysrasia, jollaista olin haeskellut jo pidempään.

Hau hau & hau hau

Greenhill's Life is Life ja Pikestar's Xcalibur, onko tämä enemmänkin kuin pelkkää ystävyyttä?

Äidilläni oli aivan erilainen suhde koiriin kuin minulla. Minua harmitti jo lapsena se, että hän suhtautui koiriin täysin välinpitämättömästi. Ajattelin aina hänen maalaistalon tyttönä tottuneen siihen, että elukoilla on jokaisella oma tehtavänsä kodin ympäristössä. Harvassa talossa kai mitään eläintä pelkkänä lemmikkinä pidettiin. Nyttemmin olen alkanut uskoa, että seuraavalla tarinalla ehkä olikin suurempi merkitys kuin mitä hän itse koskaan antoi ymmärtää.

Äiti oli ehkä noin kymmenenvuotias, kun hänen enonsa toi hänelle lahjaksi pystykorvan pennun. Kuten useimmat pikkutytöt, myös äiti, oli aivan ihastunut koiranpentuunsa. Viikon verran hän oli sitä hoivaillut ja rakastanut, kun eno tulikin hakemaan koiranpennun äidiltä pois. Eno oli löytänyt pennulle maksavan ottajan ja sen kummemmin tunteilematta otti koiran äidiltä ja möi sen pois.

Mahtoi olla pikkutytölle pettymys. Ymmärsin äidin puheista, että hän oli silloin jo pidempään ehtinyt toivoa omaa koiraa. Vaan sen jälkeen ei toivonut enää ikinä. 50-vuotislahjaksi saamastaan koiranpennustakin kieltäytyi jyrkästi minun suureksi pettymyksekseni.

Lähimatkailua

En sano, että Järvenpää välttämättä olisi kaupunki, johon kannattaa lähteä asiakseen ajamaan. Mutta se on hyvä muistaa, että kun tutuissakin arkiympyröissä katselee ympärilleen uusin silmin, niin tavallisestakin voi kehkeytyä vaivatonta extraa. Melkein kuin kävisi ulkomailla.

Takana on hienon hieno ensimmäinen lomapäivä. Aamulla Järvenpäässä, illalla Munkkiniemessä.

Olipahan mukava lauantai!

Teletappielämää

Pekkarinen tai minä emme kumpikaan ole mitään suuria seikkailijoita. Senpä takia tykkäämme kai elellä hyvin pitkälti niinkuin Teletapit, nimittäin tehdä kaiken UUDESTAAN.

Silti on jopa minusta vähän huvittavaa, että päivää vaille vuosi sitten olimme Fiskarsissa viettämässä kesäpäivää. Ja nyt siis taas. Myös tänään päivään yhdistettiin piipahdus Billnäsissä Puutarharavintolassa lounaalla.

Viime kerralla tässä kylää halkovassa Fiskarsin joessa lipui idyllisesti vesilintuja. Tänään siellä molskivat ihan ominpäin meidän koiramme ikionnellisina savisessa vedessä. Sööttiä?

Pieniä ostoksiakin tuli tällä kertaa tehtyä. Fiskarsin torilla oli Helmipöllön korupaja myymässä omaperäisiä korujaan. Tykästyin hänen aidosti erilaisiin koruihinsa niin, että en osannut lopulta tehdä päätöstä ja ostin sitten kahdet kohtuullisen konservatiiviset korvakorut. Kellonkoneistoista tehdyt korut jäivät kuitenkin kaivelemaan kovasti, joten pitänee tutustua taiteilijan nettikauppaan.

Päivämme kruunasi huippuhurmaavan veljentyttöni 6-vuotissynttärit Olipas mukava lauantai.

Home alone

Tälle viikolle oli luvassa huikeat neljä vapaailtaa perhe-elämästä, kun muu perhe lähti jo lomalle Savon suuntaan. Mielessäni pyöri etukäteen kaikenlaiset illanviettosuunnitelmat, eikä niihin suunnitelmiin todellakaan kuuluneet puutarhahommelit. Varsinkin kun olin aikalailla päättänyt tänä vuonna jättää ne väliin. Näin siinä nyt kuitenkin kävi, vielä en ole päässyt omaa pihaa pidemmälle.

 

Jos on ihminen, jonka on vaikea luopua, niin pahimmillaan on vaikea luopua kaikesta. Mukaanlukien liuskekivilaattojen saumoissa kasvavat kauniit rikkaruohot.

 

Reilut kymmenen vuotta omakotiasumista ovat pakottaneet minut myöntämään, että pihahommissa, ihan niinkuin kaikessa muussakin kotona, olen valitettavan lyhytjänteinen. Ideoita pursuaa, eivätkä hankinnat tuota hankaluuksia. Mutta kaikki ikävä jälkipyykki jää tässäkin aina Pekkarisen kontolle.

 

Mälikkälän kurkkupurkista on tullut jo vitsi, sillä kirpputorilta sen hankittuani se pyöri tavalliseen tapaan autoni takapenkillä viikkotolkulla vieden lähestulkoon Pekkariselta järjen. Vaan aika tavaran kaupihtee.

 

Kahden ensimmäisen viikon jälkeen intoni hoitaa ja kastella tuntuu häviävän kiinnostavampien asioiden tieltä. Puhumattakaan syksystä, jolloin pitäisi jaksaa kerätä kaikki pihalle levitetty roina talvisäilöön. On alkanut säälittää Pekkarisen ankea osa ja siksipä kypsyinkin päätökseen, että tästä keväästä eteenpäin en juuri pihalle pakollisia enempää satsaa.

 

Äidin jättiläismäinen Mårbacka-pelargonia muutti täksi kesäksi rikkinäiseen ja ruosteiseen rautatuoliin.

 

Vähän on tullut tästä päätöksestä nyt sitten lipsuttua, mutta maltti kyllä on pysynyt mukana. Kaikki hankinnat on tehty niukkasbudjetilla, ja paljon on siirrelty omastakin pihasta ja kompostista löytynyttä. Vaan kyllä se on tuo ideointi mukavaa.

 

Käpypalmu löytyi puutarhamyymälän poistoviherkasvien joukosta puoleen hintaan. Teoriassa ainakin voisi säilyä talven yli sisätiloissa. Napakka persiljan alku puolestaan muutti meille kirpparimummon pöydästä.



Pihastamme kuoli viime talvena iso omenapuu. Se on harmittanut minua niin paljon, että en anna Pekkarisen kaataa puuta, vaan istutin sen juurelle humalaa ja villiviiniä ja sahasin yhden ison oksan tähän ruukkuun lyhtykoison taimien kanssa samaan ruukkuun. Koison taimetkin löytyivät kirpparimummolta.



Näihin isoihin äidin lempiruukkuihin en pystykään heti istuttamaan mitään. Äiti todellakin piti näistä ruukuistansa valtavasti ja siksi on harkittava tarkasti, mitä kasveja niihin kasvamaan laittaa. Luulen kuitenkin, että näihin tulee leijonankitoja.

 

Mäkelänkadulla

Olen ollut yli kymmenen vuotta saman työnantajan palveluksessa. Myös toimipiste on ollut alusta lähtien sama. Koska työpisteeseeni pääsee kotoa järkevästi oikeastaan vain yhtä reittiä, aloin yhtenä päivänä suorittaa pieniä yhteenlaskutehtäviä. Olen kulkenut tuota samaista meno-paluureittiä näiden vuosien aikana varovaisestikin arvioituna yli 2000 kertaa. Pistää miettimään.

Kun reitti on niin perinjuurin tuttu, pelottavalla tavalla huomaa joskus lähes uinailevansa auton ratissa matkan  kotoa töihin ja takaisin. Toisaalta taas olen oppinut vuosien varrella tunnistamaan muutaman kanssakulkijankin.

Kahdesta heistä on tullut jostain syystä tärkeämpiä kuin muista.

Toinen on vanhempi mies, ahkera pyöräilijä. Tulee useimpina aamuina Mäkelänkadulla minua vastaan säällä kuin säällä reippaasti pyöräillen. Ainoastaan talven kylmimpinä ja lumisimpina kuukausina häntä ei aina näy.

Vielä tärkeämmäksi tuttavuudeksi on kuitenkin muodostunut nainen, johon kiinnitin huomiota ensimmäisen kerran jo lukuisia vuosia sitten. Hänen ylävartalonsa oli toiselta puolen halvaantunut, mutta hän oli usein aamuisin jo ennen seitsemää reippaalla kävelylenkillä Mäkelänkadulla.

Sittemmin naista ei enää säännöllisesti näkynyt, kuitenkin ehkä noin pari kertaa vuodessa. Joka kerran hän näytti olevan pidemmällä kuntoutumisessaan. Invalidiliitolla sijaitsee Käpylässä kuntoutuskeskus, ja luulenpa, että tämä sinnikäs kuntoutuja käy siellä silloin tällöin kuntoutusjaksoilla. Tänä keväänä kun hänet pitkästä aikaa näin, halvaantunut käsikin liikkui upeasti lähes normaalia liikerataa. Siitä tuli hyvä mieli.

Satunnaisesti huomioni saattaa myös kiinnittyä tiettyihin autoihin, jotka kulkevat samoihin aikoihin ruuhkissa minun kanssani, mutta niistä ei koskaan ole muodostunut näin pitkäaikaisia matkakumppaneita.

Eikö tuo liene se sama turvallisuushakuisuus, joka estää minua vaihtamasta työpaikkaa, myös näiden ystävyyksien takana. Tuntuu mukavalta huomata, että vaikka muurit välillä heiluvat ja ympärillä jyrisee, on paljon kuitenkin asioita, jotka pysyvät turvallisesti ennallaan.