Järveltä kuuluu airon loiske

Ken siellä mahtaa soutaa? Äitini lauloi useasti minulle pienenä tuota laulua. Minusta se oli jotenkin ihana laulu. Lapsuuteni kesiin kuului aivan oleellisena osana veneily, mutta jostain syystä edellisestä kerrasta soutuveneessä oli minulla päässyt vierähtämään useita vuosia.

Kun minulle selvisi, että Pekkarinen ei ollut lapsena koskaan tehnyt ulpukan hedelmistä possuja ja oli käpylehmistäkin vain kuullut puhuttavan, koin suorastaan velvollisuudekseni lähteä metsästämään sopivan pulleita ulpukoita, jotta saisin meille muutaman kotieläimen askarreltua lauantai-illaksi.

Eikun Pekkarinen airoihin, koirat vähän työllä ja tuskalla veneeseen ja Paperitähti Muikun perätuholle. Parisen tuntia siinä meni, että Puurtilanniemi oli kierretty kauniina kesäiltana. Vaan kylläpä meidän sikalastamme sitten löytyikin kolme komeata possua.

Nuppu on ollut veneessä ennenkin, mutta Mopelle tämä oli selvästi ensimmäinen kerta. Koiraherra ei oikein tiennyt miten tähän keikkuvaan kulkupeliin pitäisi suhtautua. Nuppu-neiti sen sijaan veteli sikeitä veneen pohjalla.

Jos mä pidän pääni täällä papin kainalossa, niin onko tämä sitten turvallista?

Varkaudessa oli asuntomessut vuonna 1991 ja messualue sattui soutureittimme varrelle. Varsin ryhdikkään näköinen alue edelleen.



Kotiranta jo häämöttää ja ankealla tavalla tämä lähestymiskulma myös paljastaa meidän tukevasti vinossa keikkuvan venekoppimme.

Espanjan keitto

Minulle ei tuota sen suurempia vaikeuksia myöntää sitä, että olen ihan älyttömän laiska ihan älyttömän monessakin asiassa. Eri toten ruuanlaitto on asia, joka savolaisittain sanottuna kehtuuttaa päivittäin. 

Pidän kuitenkin todella paljon gazpachosta. Espanjassa sitä voi ostaa valmiina kaupasta purkeissa ja se kyllä kelpaisi minulle vallan mainiosti. Suomessa sitä on tarjolla vain tosi harvoissa kaupoissa. Senpä takia on kesäaikaan välillä ryhdistäydyttyvä, kun kotimaiset vihannekset ovat parhaimmillaan ja tehtävä tätä ihan itse. 

Meillä gazpachoa häviää hetkessä monen litran satsi, sillä kaikki ovat tähän yhtä heikkoina kuin minä. Kaksinkertainen annos on siis minimi, joka meillä tästä kannattaa turata. Jääkaappikylmänä keitto on parhaimmillaan.

GAZPACHO

5 tomaattia
1 kurkku
1 sipuli
1 vihreä paprika
persiljaa pieni nippu
1 valkosipulinkynsi
2 dl tomaattimehua
1 tl paprikajauhetta
2 rkl etikkaa
3 rkl oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
tabascoa

Ohjeessa kehotetaan kuorimaan kurkku. En ole kyllä ikinä kuorinut, sillä kuoressa nimenomaan on kurkun kaikki terveellisimmät aineet: kivennäis- ja hivenaineet, vitamiinit ja kuitu. Pikkuveli joskus arveli kyllä, että olen niin laiska, että mahdanko edes poistaa kurkun käärestään...Paprikakin voi ihan yhtä hyvin olla punainen. 

Sitten vaan kaikki aineet pilkoittuina tehosekoittimeen, soseutettu keitto kannuun ja jääkaappiin jäähtymään.

Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja

Pyörähdin tänään Savonlinnassa. Minulla oli suuria vaikeuksia löytää sieltä kierrätyskeskus, jonne tuntemani tieyhteys oli katkaistu. Tällä kertaa sitkeästi etsivälle annettiin kuitenkin ruhtinaallinen korvaus, sillä perillä minua odottivat nämä. Oy Juho Jussilan Jyväskylässä valmistamat pienoismallit perinteisistä suomalaisista rakennuksista alkuperäispakkauksissaan. Laatikoissa on siis kaikki nuo kansikuvan neljä rakennusta.





Jostain Ebayn tapaisesta lähteestä googlailin, että nämä  olisivat 40-50-luvulta, mutta itse en kyllä ihan noin vanhaksi usko. Tietääkö kukaan, löytyisikö virtuaalimaailmasta Juho Jussilan tuotekuvastoja vuosien varrelta?

Muistan lapsuudestani, että tätini luona oli näitä samanlaisia hirsitaloja ja jokaisen vierailun kohokohta oli se, kun sain purkaa ja kasata rakennukset takaisin. Tädin luona oli myös täytetty huuhkaja, jota ihastelin vähintään yhtä paljon kuin näitä mökkejä. Sellaisen kun joskus löytäisi. Tädin pöllö tuhoutui tulipalossa.

Palattuani Savonlinnasta mummolaan päätin punkkeja uhmaten kerätä minua pakkomielteenomaisesti vaivanneet vadelmat rantapöheiköstä. Saalis oli todella kehno, maasto oli epätasainen, olin lentää nenälleni joka toisella askeleella ja tunsin punkkien hiipivän vartalollani joka sekunti. Lopulta sain räpisteltyä kasaan desin verran rupisia marjoja, jotka syötin koirille. Nehän niitä ovat joka tapauksessa himoinneet koko viikon.






 Toivon Juho Kusti, että sinä pidät syksyn väreistä. Minä en. Mutta kyllä ne alkavat olla todellisuutta.

Yhä ylös yrittää....

Kisuprinsessa haikaili ystävänsä Hymytytön kanssa pääsevänsä Tampereelle Blockfestiin. Minulle se sopi paremmin kuin hyvin, sillä pidän Tampereesta tosi paljon kaupunkina. Niinpä varasin meille huoneen keskustan Scandicista ja nappasin uniset tytöt kyytiini aikaisin lauantaiaamuna.

Olisin myös itse mielelläni nähnyt Snoop Doggin, mutta eivät sitä nähneet minun misunikaan, sillä Stara esiintyi Tampereella jo perjantaina.

Festarit alkoivat puolilta päivin, joten minulla oli siitä eteenpäin omaa aikaa jotakuinkin aamuyölle asti. Jalan liikkuminen on edelleen polven takia tuskastuttavan kömpelöä ja hidasta, mutta yritin parhaani mukaan olla lannistumatta siitä ja siekailematta ajoin autolla niihin paikkoihin, jotka tuntuivat liian kaukaiselle saavutettavaksi huonosti kävellen.

Parin viime vuoden aikana on tullut useasti käytyä Tampereen reissulla Pyynikin tornissa, mutta vain siellä alakerran kahvilassa. Tällä kertaa ajattelin ylittää itseni jälleen kerran näiden korkeiden paikkojen kanssa ja ajella vanhanaikaisella verkkohissillä 26 metriä korkean tornin huipulle. Muistin kyllä tarkasti eräästä lapsuuden käynnistäni, että en pätkääkään nauttinut tuosta paikasta 70-80-luvun taitteessa.

Jep, huimasihan se edelleen. Kävelyalue tornin huipulla on varsin kapea ja kaide suhteellisen matala. Kun vielä jouduin seuraamaan, kuinka yksi polttariporukka valmistautui laskeutumaan tornin kylkeä köydellä alas, kiersin tornin nopeasti ympäri, toivotin miehille tsemppiä urakkaansa ja läksin suosiolla alakertaan juomaan ne pakolliset munkkikahvit.

Seuraavat jonossa kurkkivat kaiteen yli, mitä tulikaan luvattua

Polttarisankari Markon tiukan keskittynyt ilme, kolme metriä laskeutumista takana, mutta hemmetti soikoon, on sitä vielä edessäkin.

 Loppuillan maleksin hitaasti ydinkeskustassa, istuin muutamalla terassilla, katselin ihmisiä ja nautin kauniin kaupungin upeasta kesäillasta. Tampereelle sattui vielä Kukkaisviikot, joten kaikenlaista ohjelmaa oli järjestetty myös lauantai-illalle.

Yhtäkkiä Hämeenkatu oli tyhjennetty autoista, jännityksellä odotin, mitä tästä seuraa. Kaukaa lähestyvä sambamusiikki antoi jo kyllä pientä vihjettä.

Going to the chapel of love and we're gonna get married....

Pekkarinen ja Paperitähti Varkaudessa 30.7.1994

Pekkarinen ja Paperitähti Tuusulassa 30.7.2014




Hikistä oli, molempina iltapäivinä. Takana virallista yhteistä taivalta siis 7300 päivää. Saavutus sekin.

Perhosia vatsassa vai pupu pöksyissä?

Ihmiselo on kyllä monessa kohtaa tosi hankalaa. Minua on esimerkiksi jo kauan harmittanut se, kun tulee pelättyä niin monenlaisia asioita. Oikeastaan en usko, että pelkään sen enempää kuin moni muukaan ikäiseni naisihminen, mutta mistäs sen sitten lopulta ikinä tietää, kun ei toisen pään sisään pääse kuitenkaan asiaa tarkistamaan. Kaikenlaista sitä tuleekin ja on tullut vuosien varrella pelättyä. Vielä enemmän kuin pelkäämiseen, aikaa menee huolestumiseen ja huolestuneena olemiseen.

Sanotaanko näin, että äidin kuoleman jälkeen alkoi tulla mittari täyteen ja tartuin tähän ominaisuuteeni kaksin käsin. Tässä sitä nyt ollaan muutama vuosi myöhemmin. Tyytyväisenä tuloksiin istun vietettyäni kaksi yötä ypöyksin mummini ja ukkini talossa, jossa aiemmin en olisi varsinaisesti uskaltanut olla yksin edes päiväsaikaan, hohhoijaa.

Joo totta, tämä on näennäisesti keskellä metsää, naapureita on, mutta niitä ei näy. Talo on iso ja siinä on kellaria ja vinttiä ja siellä kuuluu omituisia ääniä ympäri vuorokauden. Unohda en myös sitä, että 70-luvulla viereisessä metsässä lymyili vuorokauden verran vankikarkuri, ehkä.

Silloin tällöin olen muistellut yhtä pelkäämiseen liittyvää tarinaa lapsuudestani. Varkaudessa on 50-luvulla rakennettu vesitorni, joka on samalla asuintalo. Sen katolle pääsee katsomaan maisemia, ja nykyisin siellä on myös oikein viihtyisä kahvila. Koska sukuni sekä isän, että äidin puolelta on Varkaudesta kotoisin, vietin lapsena tosi paljon aikaa siellä joko mummolan koirien tai rakkaan serkkutyttöni seurassa.

Olimme Nanna-serkun kanssa noin 10-vuotiaita, kun tuli yhtenä kesälomapäivänä mieleen, että voisimme käydä vähän katselemassa maisemia vesitornista. Huonompi homma, pelkäsin sitä verkkohissiä, joka tornin huipulle katselijat sen 15 kerrosta kuljettaa.

Hissin vieressä kulki porraskäytävä, joten päädyimme siihen, että kävellään niitä rappusia sitten. Kun olimme 15. kerroksessa, edessä olikin ylätasanteelle johtava metalliovi, joka oli lukossa! Tornin huipulle pääsi ainoastaan hissillä, muu käynti sinne oli suljettu.

Ei auttanut tyttöjen kuin lähteä kiltisti palailemaan maan pinnalle portaita pitkin. Minulle tuli paluumatkalla vielä niin hirveä korkean paikan kammo, että jouduin laskeutumaan rappuset kontaten. Nannaa tämä hutireissu ymmärrettävästi harmitti ja saimme vielä siinä palaillessa aikaiseksi mojovan riidan, jossa sitten riitelemistä riittikin pitkälle sinä päivänä. Torniin ei siis menty sillä kertaa.

Vaan eipä mittään. Tällä viikolla ajattelin hoidella sitten senkin homman pois päiväjärjestyksestä. Sain Varkauteen vieraakseni nuoruuden ystäväni lapsineen ja järjestin meille ensimmäisen päivän ohjelmaan heti ensimmäiseksi aamupäivällä vierailun Vesitornin kahvilaan. Matka taitettiin komeasti hissillä mennen tullen ja ylhäällä nautittiin kaikessa rauhassa jäätelöt maisemia katsellen ja valokuvaten. 35 vuotta tätä kypsyttelin...

Juhlasta juhlaan

Eipä ole juuri tullut harrastettua täällä näitä asukuvia. Vaan hyvä se on mennä välillä ryminällä yli mukavuusalueidensa. Ja hei, onnistuin poseeraamaan niin, että polvituki vasemmassa jalassa ei juurikaan näy. Sitä siis edelleen mukanani kuljetan, mutta enää vain reilun viikon jos paraneminen on edennyt odotetusti.

Tälle viikonlopulle on sattunut meille peräti kahdet rippijuhlat juhlittaviksi. Kesäjuhlat on ihania!

Happy Birthday to me

Yleisesti ottaen kyyristelen ihan mielelläni siellä taka-alalla vähän piilossa. En tunne sen suurempaa tarvetta tai halua olla erityisesti esillä tai herättää huomiota minkään asian tiimoilta. Kun satuin syntymäänkin ihan keskellä sydänkesää, olen jo lapsuudesta saakka tottunut siihen, että synttäreitäni ei juuri noteerata, eikä sen kummemmin juhlita, sillä juhlahetken aikaan kaikki ovat yleensä lomilla kuka missäkin suunnassa.

Tänä vuonna jostain syystä haluan tehdä poikkeuksen ja päätin täälläkin julistaa, että minulla on tänään synttärit! Katsotaan nyt sitten, miten juhlapäivää tänään vietän. Jalkapuolelle sopivat jonkun sortin suunnitelmat on jo kyllä olemassa. Viime vuonna minulla oli tosi mukava stadipäivä synttäripäivänä, vaikka sen ihan ypöyksin lopulta vietinkin. Ei ollut seuraa, sillä kukaan ei ollut maisemissa.

Synttärimuistoja minulla ei siis kovin runsaasti ole, mutta syntymäpäiväni lähestyminen luultavasti vuodelta 1977 on pienintäkin yksityiskohtaa myöten tarkasti muistissa sattuneesta syystä. Kuten tämä tarina, kyseessä ei ole sen suurempi trauma, mutta isän oppi kyllä meni perille;-) Lahjoja en toivo tänäkään vuonna postiluukusta minulle pudoteltavan.

Kuvassa Paperitähti 15-vuotissyntymäpäiväkahveillaan vuonna 1985 kotipihassa ihan vaan oman perheen kesken. Toivottavasti minun ei tarvitse sanoa kampauksesta yhtikäs mitään, hiljaiseksi vetää kertakaikkiaan.

Oli helteinen keskikesän päivä opettajien asuntolan pihalla. Pyörimme siinä parhaan ystäväni Naapurin-Katin kanssa ja isäni pesi ja puunasi hänelle tyypillisesti autoaan samalla puolella pihaa. Sillä hetkellä meillä sattui olemaan tummansininen Saab 99, senkin muistan. Muistan tarkalleen, missä kohtaa isä autonsa äärellä oli ja missä Katin kanssa hengailimme. Tuli siinä sitten Katin kanssa puhetta, että syntymäpäiväni olisi muutaman päivän kuluttua. Kati oli pahoillaan, ettei pääsisi juhlimaan, sillä he olivat juuri kesälomareissussa kyseisenä päivänä.

"Ei se mitään", minä sanoin, "voit tiputtaa lahjan postiluukusta".

Hämmästykseni oli todella suuri ja vilpitön, kun isäni tämän hyvän ideani kuultuaan vihastui aivan hirveästi. Hän otti minut välittömästi todella tiukkaan puhutteluun ja oli kyllä niin mahdottoman ärtsynä. Vähän oli vaikeuksia aluksi ymmärtää isän kiukun syytä, mutta selvisihän se sitten minullekin, että lahjat eivät kuulemma ole tärkeintä?! Pian 7-vuotiaasta aika outo ajatus, mutta niinhän se taitaa olla, kun nyt asiaa aikuisena pohtii.

Jotta älkääpä nyt sitten tunkeko tänä päivänä minulle postiluukusta mitään. Jos nyt joku jäi miettimään, että miten sille Katin lahjalle kävi, tuliko lahjaa vai ei, niin kyllä sieltä postiluukusta lahja kolahti. Tässä se on, vieläkin tallessa, nahasta ja turkiksesta tehty pikkuinen hiiri, kuvattu vuonna 2014. Olisiko tuo sitten ikimuistoisin syntymäpäivälahjani?

Kerro, kerro kuvastin....

Eipä varmaan maailmassa ole kovin suurta joukkoa sellaisia naisihmisiä, jotka täysin varauksetta olisivat tyytyväisiä ulkonäköönsä sen kaikilta osin. Tähän liittyen minulle muistuu aina välillä mieleen huvittava tarina äitini nuoruudesta.

Äitini oli pieni, sievä ja siro nainen nuorena. Hän oli kerran ystäviensä kanssa järjestänyt kollektiivisen "tästä en pidä itsessäni" -istunnon. Yhdellä oli ollut ruma nenä, toisella hörökorvat ja kolmannella tihrusilmät. Äitini alkoi olla pulassa, sillä hänen ulkonäössään ei oikeasti ollut mitään erityistä kohtaa, johon takertua. Koska lähes jokaisessa naisessa takuuvarmasti omasta mielestään kuitenkin vikaa on, äitini keksi salamannopeasti oman puutteensa: lattea yleisilme!

Nykyisin on helppo syyttää mediaa ja milloin mitäkin tai ketäkin ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta tuo tapahtui 60-luvulla, joten voisiko sittenkin pohjimmiltaan olla niin, että kaikenlaiset suorituspaineet tulevatkin aika pitkälle meistä itsestämme?

Jos kivutta, riskittä ja rahatta ulkonäköään voisi muokata, niin voisinpa veikata, että vuosien varrella olisin itsekin alkanut näyttää aikalailla toiselle. Iän karttumisessa on kuitenkin se mahtava puoli, että ainakin minä olen lopulta päätynyt olemaan suhtkoht sujut sen kanssa, mitä nyt satun olemaan. Parempi niin, sillä olisihan se surullista, jos hyvä haltija nyt yhtäkkiä tulisi, parikymmentä vuotta myöhässä, ja toteuttaisi kaikki toiveeni. Muuttuisin ihan erinäköiseksi ja pysyisin anonyyminä kaikkien ystävienikin seurassa, paitsi niiden, jotka ovat oppineet tunnistamaan minut korvieni ja nenäni perusteella.

Voi kunpa samaan sopuun itsensä kanssa pääsisi muillakin elämän osa-alueilla. Jälleen kerran painiskelin mökillä pari päivää loputtoman turhautumiseni kanssa, kun mikään siellä ei näyttänyt sille, kuin olisin toivonut.

Heinät ja puuntaimet valtasivat polkuja ja pihamaata ja viime syksyn lehdet ja havunneulaset ennestäänkin rähjäisiä laatoituksia, ikkunat oli pesemättä ja hämähäkin seittejä ja hiekkaa sekä pölyä joka paikassa, yleisilme rähjäinen. Mökillä olimme käyneet tätä ennen yhden toukokuisen viikonlopun, jolloin ei tietenkään paljon ehtinyt. Nyt kun olisi ehtinyt, ei pystynyt.

Miksi ei voi vaan ajatella, että aika ei riitä kaikkeen ja meillä sentään on oma mökki, jonne liikuntarajoitteestani huolimatta pystyin kuitenkin muutamaksi päiväksi menemään? Mikä siinä on niin vaikeata?

Muutaman päivän kaikenlaisia ajatuksia kärvisteltyäni pääsin kuitenkin pahimman yli ja innostuin kahtena viimeisenä iltana paistamaan kasan rahkalettuja. Kerrassaan mainion makuisia, eivätkä edes sieltä epäterveellisimmästä päästä herkkuja.

RAHKALETUT

3 munaa
250 g rahkaa
1 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 rkl voisulaa

Kaikki aineet sekoitetaan keskenään ja sitten vaan paistamaan



No mutta, kun nyt kerran muka sujut ollaan, niin näillä mennään. Kummitytön rippijuhliin lähdetään lyhyessä mekossa, vaikka vasemman jalan paketista jäikin puolet hienosti esille...kuvausrekvisiittina korkokengät ajatuksella jospa minäkin vielä kerran...

When in Rome, do as the tourists do

Heräsin lauantaiaamuna klo 5:40 siihen, että sänkyni vieressä seisoo Pekkarinen lenkkikamppeissaan ja tyrkyttää minulle lenkkareita.

Joo-o, olin kyllä itse ehdottanut, että ottaisimme lenkkikamat mukaan ja aloittaisimme Rooman-vierailumme neljä aamua anivarhain lenkkeilemällä heräilevässä suurkaupungissa. Olimme kuitenkin lomalla. Pienen italialaistyyppisen puhuttelun jälkeen sovimme, että seuraavina aamuina aamulenkki tarkoittaa myös meidän perheessämme lähtöä aikaisintaan klo 6:30.

Tämä matka tuntui monella tapaa erikoiselle. En ole koskaan pitänyt itseäni taikauskoisena ihmisenä, mutta tällä kertaa on vaikea välttyä ajatukselta, etteikö lähtöpäivä perjantaina 13. päivä ollut erityinen, varsinkin minulle. Sen verran monta kummallista kommellusta kohdalleni tällä kertaa sattui. Saapumisillan pettymys, kun huomasin unohtaneeni silmälasit kotiin ja totesin joutuvani pärjäämään piilareilla ja Traktorimiehen aurinkolaseilla eli sinnepäin sattuvilla vahvuuksilla, osoittautuikin pieneksi siinä vaiheessa, kun sunnuntai-illan ukkosmyrskyn jälkimainingeissa liukastuin suojatiellä ja väänsin jalkani polvesta, niin että pääsin tutustumaan turisteille tarjolla oleviin lääkäripalveluihin.

Parin ensimmäisen päivän yli 20 kilometrin päiväkävelyt vaihtuivat loppulomaksi apinanraivolla murtuneella polvella muiden perässä klonkkaamiseksi, mutta silti. Tämä kaupunki ja kaikki se historia joka puolella kyllä mykistivät minut. Hämmästyn aika lailla, ellen joku päivä löydä itseäni Roomasta uudestaan.

Hotel Diana Roma Roof Gardenin aamiaisterassi katolla



Getting around



Ilmoista



Mangiare 





Uskonto



Gli animali



Tämä mies se putkahteli mitä omituisimmissa paikoissa



Vatikaani ja Pietarin kirkko

Vatikaanin oppaamme Roberto, kerrassaan mainio mies

Pantheon



Villa Borghese



Garibaldin kukkula



Colosseum



Jonkunhan se on nämäkin korjattava

Mutta että Pietron pistivät yksin työvuoroon?

Trasteveren alue



 Tevere-joki



Shopping





Street view