Kynttilänvalossa

Viikon sisällä kotikeskusteluissa on puitu ensin omaisuusrikoksia ja heti kyseisen tapauksen jälkeen sitä, miksi ihminen päätyy itsemurhaan. Siihen päälle kun päivätkin ovat toinen toistaan pimeämpiä, niin tavallista tiukemmassa ovat ihmisen ilon aiheet.

Kynttilöiden polttaminen on kyllä niitä syksyn iloja numero yksi. Joka syksy minulla on uusia suosikkeja kynttilänjalkojen joukossa. Tänä vuonna puntaroin enimmäkseen näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kolmaskin hyvä setti olisi sitä vaille valmis, että jostain löytäisin vielä yhden kullankimalteisen kynttilänjalan tuolta 60-70-lukujen taitteesta, nimittäin Pentti Sarpanevan Pitsi-sarjaan kuuluvan pronssisena. Saa vinkata, jos jostain halvalla löytyy. Että minä inhosinkin sitä aiemmin, vaan niin se mieli muuttuu näissä asioissa.

Sekalainen setti vanhoja Arabian posliinisia kynttilänjalkoja ja uudemmasta tuotannosta sitten tuo yksi vaaleanvihreä Nappula.

Suvi-sarjaa, johon olen erityisen ihastunut, sillä posliini ei ole lasitettua joten pinta on vähän karhea käteen ja siinä on tuo kasvikuvioinen reliefi pinnassa. Jotenkin se on minun silmääni visuaalisesti hienovarainen.

Syksyn kunniaksi nostin takan eteen pienen korituolin kuistilta ja yhtäkkiä tajusin siinä istuessani, että perinnönjako pikkuveljeni kanssa on edelleen tekemättä. Hupsista, pitäisiköhän järjestää jouluna veljelle yllätysarpajaiset...

Lähtölaskenta jouluun

Perheen nuorisolla on syyslomaviikko. Uhmakkaista suunnitelmistamme huolimatta Pekkarisen ja minun syyslomat typistyivät loppujen lopuksi vain kahden päivän mittaiseksi. Kun vielä Kisuprinsessa juuri lomaa edeltävällä viikolla sai elämänsä ensimmäisen oikean työpaikan ja hänen ensimmäinen työkeikkansa sattui juurikin lomaviikon alkuun, lähdimme lomantynkäselle taas vähän erilaisella kokoonpanolla.

Muutaman savolaisen mutkan kautta ajelimme jälleen kerran mummolaani Varkauteen. Pahoittelen, että tuo mökki alkaa olla aika loppuunkaluttu aihe täällä blogissa. Minulle ja veljelleni se on kuitenkin aina vaan yhtä ajankohtainen vastuineen, mutta myös rakkaine ja haikeinekin muistoineen. Syksyn pimeinä päivinä tajusin, että tässä samaisessa talossa olen viettänyt ihan joka ikisen jouluni 10-vuotiaasta 27-vuotiaaksi asti mummin ja ukin vieraana.

Kun eilen aamulla heräsin pimeässä välikammarissa keittiöstä kuuluvaan astioiden kilinään ja ilmassa leijuvaan vienoon kahvin tuoksuun ja kävelin hämärää käytävää pitkin kohti keittiötä, tunsin todella omituisella tavalla muutaman sekunnin ajan yhtäkkiä olevani 11-vuotias. En olisi ollut yhtään hämmästynyt, jos siellä olisivat aattoaamun puuroa keitelleet äitini ja mummini, jotka hymyillen olisivat toivottaneet minulle hyvät huomenet.

Keittiöön astuttuani sieltä paljastui tietenkin Pekkarinen, joka valmisteli lähtöään pihalle päivän puusavottaan ja taikahetkeni oli ohi.

Tällä lomalla minua ei oikeastaan huvittanut alkuunkaan osallistua mihinkään polttopuutalkoisiin, joten näpertelin mummolassa kaikenlaista muuta joutavaa ja syksyyn sopivaa.

Pöytä koreaksi

Jotkut ystävistäni ehkä muistavat viime kevättalvelta yhden mojovan avioriitamme ruokapöydän tiimoilta. Meillä oli ihan hyvä ja riittävän suuri ruokapöytä, jonka ostin tähän taloon muuttaessamme. Käytettynä tietenkin, niinkuin pyrin ylipäätänsä mahdollisimman paljon ostamaan. Saimme aikanaan vanhemmiltani tupaantuliaislahjaksi niin ikään tämän talon valmistuttua ruokapöydän ympärille kuusi kustavilaista medaljonkituolia ja silloin ostamani pöytä sopi mielestäni hyvin tuoleihin.

Vuosien varrella sisustuslehtien ja -blogien aivopesemänä aloin kuitenkin kaipaamaan enemmän kontrastia noiden tuolien ja ruokapöydän välille ja kevättalvella tein päätöksen ruokapöydän vaihdosta. Kun päätös oli tehty, olin muutamassa tunnissa löytänyt uuden ja myynyt entisen. Taisin tosin myydä vanhan liian halvalla, sillä ostajia sille oli jonossa peräti kahdeksan kappaletta muutamassa tunnissa.

Uusi ruokapöytä täytti kaikki toiveeni erinomaisesti lukuunottamatta sitä, että paksu tammikansi oli tammen värinen. Ja sehän ei sovi meille alkuunkaan. Koska pöytä on kuitenkin ihan laadukas, ajattelin, että vien sen puusepälle pintakäsittelyyn, sillä halusin siitä kuultavan valkean. Tavoitteena oli myös kerrankin ammattimainen työnjälki. Ja tähän sitten tuli väliin Pekkarinen. Tämähän ei käynyt hänelle alkuunkaan. Muuten minä kai en juuri hänen mielipiteitään kysele, vaan yleensä teen niinkuin itse haluan, mutta ongelmaksi muotoutui se, että paksulla tammikannella varustettu teräsrunkoinen pöytä on niin pirun painava, että minun voimillani se ei liikahtanut senttiäkään. Sitäpaitsi, kuljetusoperaatioon olisin myös tarvinnut Pekkarisen pakettiautoa, jota ei siis tälle keikalle todellakaan herunut. Ei muuta kun turaa taas kerran itse. Kyllä otti aivoon ja sen annoin myös kuulua. Tai pikemminkin en antanut kuulua, sillä ikävä kyllä on myönnettävä, että olen armoton mököttäjä.

Yritin selvitellä Askosta, josta pöytä alunperin on ostettu, mikä pintakäsittely pöydässä on, mutta sieltä ei koskaan vastattu minulle Koko homma alkoi tuntua niin hankalalle, että annoin pöydän olla tammenvärinen loppukesään asti. Elokuun alussa tartuin vihdoinkin toimeen, hommasin aineet ja aloin tomerasti hiomaan pöytää. Parin päivän urakka, lopputulos kai ihan jees, jos vielä kestää myös aikaa ja kulutusta. Vähän pelkään ettei kestä, mutta se on sitten tulevaisuuden tarina.

Bongaa kuvasta keskeneräiset hommat osa 128, ruokapöydän tuolien verhoilu on toistaiseksi jäissä. Ollut siinä tilassa viimeiset kahdeksan kuukautta.

Piitkän pitkä saari

Liikuttuneen onnellisin mielin kuuntelin toista viikkoa sitten, kun kaksi ystävääni ja uskollista lukijaani närkästyneenä kertoivat joka ilta käyvänsä kurkkaamassa täällä, milloin parin viikon takaiselta Tukholman-reissultani oikein tulisi postaus. Ei ole tulossa juttua siltä reissulta,ei. Jostain kumman syystä en innostunut ottamaan muutamaa Facebookissa jaettua kännykkäkuvaa enempää kuvia, eikä tekstiinkään löytynyt tällä kertaa mitään erityistä inspiraatiota.

Ei sillä, etteikö tuokin viikonloppu olisi ollut aivan ihana ja myös erityinen. Oli nimittäin ensimmäinen kerta kun Kisuprinsessa ja ystävänsä Hymytyttö halusivat viettää koko Tukholma-päivän ilman mamia. Näin ollen oli myös ihan ensimmäinen lauantai, jonka Paperitähti vietti Tukholmassa ypöyksin. Sen kummempaa ohjelmaa en edes yrittänyt itselleni keksiä: kävelin, katselin ihmisiä, kävelin ja katselin ihmisiä. Loppupuolella päivää jo sitten istuin ja katselin ihmisiä.

Finlandsparken vid Värtahamnen, tarvitseeko muuta enää sanoa?

Tänä viikonloppuna olimme ihan perinteisesti liikenteessä ydinperheellä. Sanomattakin on selvää kun Pekkarinen on mukana, että ohjelmaa ja sivistystä on päivään Tukholmassa kuuluttava. Peruskohteita on aika tarkkaan vuosien varrella koluttu, joten kerta kerran jälkeen kohteiden keksiminen vaatii enemmän ja enemmän asiaan perehtymistä. Tälläkin kertaa idea kuitenkin tuli minulta: Långholmen.

Långholmenin saarella sijaitsi 250 vuoden ajan 70-luvun puoleen väliin asti yksi Ruotsin suurimmista vankiloista. Osa tuosta vankilarakennuksesta on nyt muutettu hotelliksi ja ravintolaksi. Siellä toimii myös pieni vankilamuseo. Alue kuuluu varsinaisesti Södermalmin kaupunginosaan, eikä siellä asu kuin reilut 100 ihmistä, joten tämä pitkänomainen saari on enemmänkin puisto- ja virkistysaluetta. Jossain lähteessä paikkaa jopa mainostettiin Tukholman vihreänä keitaana.

Syyskuun loppua lähestyttäessä keidas alkoi jo pikkuisen kellertää, mutta helppo oli silti nähdä, että paikka todella on visiitin arvoinen myös kesällä. Pistetäänpä muistiin. Syykin uuteen vierailuun löytyy helposti, sillä saaren itäpuoli jäi meillä kokonaan tutkimatta.

Julistettakoon se nyt sitten täälläkin, että olen päättänyt tänä talvena viritellä itselleni avantouintiharrastusta. Jotta selviäisin siitä ihan oikeasti talven tullessa, olen alkanut totuttaa itseäni hyiseen veteen uimahallin kylmävesialtaassa. Ja nyt seuraa se huikea paljastus: nappasin Långholmenille uikkarit mukaan ja kävin pulahtamassa ihan riittävän kylmässä Mälarenissa perheen nuorison nolostellessa rannalla. Opetuslapsia keräsin itselleni varsin nopeasti kiitettävän määrän, sillä Pekkarinen halusi heti mukaan ja hetken vedessä pulikoituamme myös kaikki lähialueella leikkivät lapset olivat riisuutuneet ja järvessä. Lopulta saimme seuraksemme myös yhden aikuisen, sekä paljon ihailevia? katseita...

Oui, c'est vraiment moi

Mikkeliin menijöitä?

Meillä on Pekkarisen kanssa varsin erilainen suhde syömiseen ja ruokaan ylipäänsä. Pekkarinen tarvitsee ruokaa ja ennenkaikkea energiaa usein ja mahdollisimman paljon. Tarkkana miehenä mieluiten vielä mahdollisimman edukkaasti.

Minä taas satun olemaan sitä itäsuomalaista persjalkaista naistyyppiä, joka muuttaa hengitysilmankin hetkessä ylimääräiseksi energiaksi eri puolelle vartaloa, joten ruuan määrän kanssa saa olla aika tarkkana. Näin ollen automatkojemme tankkauspaikoiksi valikoituvat aika lailla eri kohteet riippuen siitä, istuuko autossa pariskunta vai Paperitähti yksin.

Lähivuosina on tullut ajeltua enimmäkseen viitostietä välillä pääkaupunkiseutu-Varkaus. Minulla on tämän matkan varrella omat suosikkipaikkani, joiden ehdoton ykkönen on Tertin kartano Mikkelissä.

Arvostan  todella korkealle sitä, että kyseessä on perheyritys. Vielä enemmän minuun tekee vaikutuksen se, miten loppuun asti hiottua kaikki, koko yrityksen liiketoiminta on. Niinä kertoina kun siellä olen pysähtynyt, en ole vielä keksinyt mitään, minkä tekisin toisin. Erilaisten ruokapalvelujen lisäksi tilan alueella on hienosti ylläpidettyjä puutarha-alueita ja muutama kartanon vanhoihin rakennuksiin laitettu viehättävä kauppa. Kartanolla on myös hotellipalveluja. Yhtään en väheksy sitäkään, että täällä suhtaudutaan myötämielisesti  koiravieraisiin.

Viime viikolla kun koulukirjaostosten tiimoilta jouduin pyörähtämään kirjakaupassa, satuin huomaamaan, että Tertin kartanolta on nyt myös ilmestynyt houkuttelevasti oma keittokirja. Siinäpä Pekkariselle vinkkiä pukin konttiin...Niin laiska ruuanlaittaja kuin Paperitähti onkin, tykkää kyllä kovasti lueskella keittokirjoja, kokkausintoa odotellessa.

Tämä kahvilarakennus taitaakin olla kartanoalueen ainoa uudisrakennus.

Jos tämä mansikka-marenkikakku ei vie kieltä pyllyyn mennessään, niin sitten en kyllä tiedä mikä sen tekee.

Kartanon kaupoissa on myynnissä tilan omia tuotteita, kasveja, sisustustavaroita, vaatteita ja asusteita ja jopa vanhaa tavaraa.

Parkkipaikan takana on myös vanhaan kivijalkaan tehty muuripuutarha, jonne täytyy vielä joskus päästä tutustumaan.

Järveltä kuuluu airon loiske

Ken siellä mahtaa soutaa? Äitini lauloi useasti minulle pienenä tuota laulua. Minusta se oli jotenkin ihana laulu. Lapsuuteni kesiin kuului aivan oleellisena osana veneily, mutta jostain syystä edellisestä kerrasta soutuveneessä oli minulla päässyt vierähtämään useita vuosia.

Kun minulle selvisi, että Pekkarinen ei ollut lapsena koskaan tehnyt ulpukan hedelmistä possuja ja oli käpylehmistäkin vain kuullut puhuttavan, koin suorastaan velvollisuudekseni lähteä metsästämään sopivan pulleita ulpukoita, jotta saisin meille muutaman kotieläimen askarreltua lauantai-illaksi.

Eikun Pekkarinen airoihin, koirat vähän työllä ja tuskalla veneeseen ja Paperitähti Muikun perätuholle. Parisen tuntia siinä meni, että Puurtilanniemi oli kierretty kauniina kesäiltana. Vaan kylläpä meidän sikalastamme sitten löytyikin kolme komeata possua.

Nuppu on ollut veneessä ennenkin, mutta Mopelle tämä oli selvästi ensimmäinen kerta. Koiraherra ei oikein tiennyt miten tähän keikkuvaan kulkupeliin pitäisi suhtautua. Nuppu-neiti sen sijaan veteli sikeitä veneen pohjalla.

Jos mä pidän pääni täällä papin kainalossa, niin onko tämä sitten turvallista?

Varkaudessa oli asuntomessut vuonna 1991 ja messualue sattui soutureittimme varrelle. Varsin ryhdikkään näköinen alue edelleen.



Kotiranta jo häämöttää ja ankealla tavalla tämä lähestymiskulma myös paljastaa meidän tukevasti vinossa keikkuvan venekoppimme.

Espanjan keitto

Minulle ei tuota sen suurempia vaikeuksia myöntää sitä, että olen ihan älyttömän laiska ihan älyttömän monessakin asiassa. Eri toten ruuanlaitto on asia, joka savolaisittain sanottuna kehtuuttaa päivittäin. 

Pidän kuitenkin todella paljon gazpachosta. Espanjassa sitä voi ostaa valmiina kaupasta purkeissa ja se kyllä kelpaisi minulle vallan mainiosti. Suomessa sitä on tarjolla vain tosi harvoissa kaupoissa. Senpä takia on kesäaikaan välillä ryhdistäydyttyvä, kun kotimaiset vihannekset ovat parhaimmillaan ja tehtävä tätä ihan itse. 

Meillä gazpachoa häviää hetkessä monen litran satsi, sillä kaikki ovat tähän yhtä heikkoina kuin minä. Kaksinkertainen annos on siis minimi, joka meillä tästä kannattaa turata. Jääkaappikylmänä keitto on parhaimmillaan.

GAZPACHO

5 tomaattia
1 kurkku
1 sipuli
1 vihreä paprika
persiljaa pieni nippu
1 valkosipulinkynsi
2 dl tomaattimehua
1 tl paprikajauhetta
2 rkl etikkaa
3 rkl oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa
tabascoa

Ohjeessa kehotetaan kuorimaan kurkku. En ole kyllä ikinä kuorinut, sillä kuoressa nimenomaan on kurkun kaikki terveellisimmät aineet: kivennäis- ja hivenaineet, vitamiinit ja kuitu. Pikkuveli joskus arveli kyllä, että olen niin laiska, että mahdanko edes poistaa kurkun käärestään...Paprikakin voi ihan yhtä hyvin olla punainen. 

Sitten vaan kaikki aineet pilkoittuina tehosekoittimeen, soseutettu keitto kannuun ja jääkaappiin jäähtymään.

Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja

Pyörähdin tänään Savonlinnassa. Minulla oli suuria vaikeuksia löytää sieltä kierrätyskeskus, jonne tuntemani tieyhteys oli katkaistu. Tällä kertaa sitkeästi etsivälle annettiin kuitenkin ruhtinaallinen korvaus, sillä perillä minua odottivat nämä. Oy Juho Jussilan Jyväskylässä valmistamat pienoismallit perinteisistä suomalaisista rakennuksista alkuperäispakkauksissaan. Laatikoissa on siis kaikki nuo kansikuvan neljä rakennusta.





Jostain Ebayn tapaisesta lähteestä googlailin, että nämä  olisivat 40-50-luvulta, mutta itse en kyllä ihan noin vanhaksi usko. Tietääkö kukaan, löytyisikö virtuaalimaailmasta Juho Jussilan tuotekuvastoja vuosien varrelta?

Muistan lapsuudestani, että tätini luona oli näitä samanlaisia hirsitaloja ja jokaisen vierailun kohokohta oli se, kun sain purkaa ja kasata rakennukset takaisin. Tädin luona oli myös täytetty huuhkaja, jota ihastelin vähintään yhtä paljon kuin näitä mökkejä. Sellaisen kun joskus löytäisi. Tädin pöllö tuhoutui tulipalossa.

Palattuani Savonlinnasta mummolaan päätin punkkeja uhmaten kerätä minua pakkomielteenomaisesti vaivanneet vadelmat rantapöheiköstä. Saalis oli todella kehno, maasto oli epätasainen, olin lentää nenälleni joka toisella askeleella ja tunsin punkkien hiipivän vartalollani joka sekunti. Lopulta sain räpisteltyä kasaan desin verran rupisia marjoja, jotka syötin koirille. Nehän niitä ovat joka tapauksessa himoinneet koko viikon.






 Toivon Juho Kusti, että sinä pidät syksyn väreistä. Minä en. Mutta kyllä ne alkavat olla todellisuutta.