Tämä on ihan tätä tavallista taas, kun vuosi vaihtuu. Mielessä pyörii mennyt, mitä tuli tehtyä ja mitä kaikkea jäi tekemättä. Mielessä pyörii yhtä lailla tuleva.
Kun keskiyöllä vuosi vaihtuu, ovat ajatukset enemmän tai vähemmän alkavan vuoden mukanaan tuomissa tuliaisissa. Mitähän kaikkea mahdollista eteen vuonna 2020 tarjoillaankaan, takuuvarmasti kivoja juttuja, mahdollisuuksia ja tilaisuuksia tarjoutuu taas useampia. Ihan varmasti on myös niitä päiviä, jotka haluaisi ohittaa pikakelauksella: ikäviä kokemuksia, riitaa, pettymyksiä ja pahaa mieltä. Mutta silti, vaikka on päiviä, jotka ihan vapaaehtoisesti vaihtaisi pois, tietää kuitenkin, että aina on mahdollisuus ja aina on toivoa. Se seuraava päivä on luultavasti parempi.
Vuosi 2019 oli aika keskiluokkaisen ja -ikäisen näköinen eli tavallinen. Elämässä tapahtui monia pieniä ja muutama isompi asia, onneksi enimmäkseen mukavia kuitenkin. Melkein joka aamu sai herätä odottavan toiveikkaalla mielellä ja katsella rauhassa, mitä päivä tullessaan tuo. Sai juhlistaa pääsiäistä, juhannusta ja joulua. Viettää aikaa tärkeiden ja rakkaiden ihmisten seurassa ja puuhailla kaikenlaista itselle mieluisaa. Joitakin kohokohtia vuodesta nousee helposti yli muiden: maaliskuinen talokauppa, huhtikuinen Amsterdamin työmatka, jonka ansiosta tänä vuonna opin itsestäni enemmän kuin ikinä odotinkaan ja syyskuun iki-ihana matka Kyprokselle hääjuhliin.
Vain yksi yö Ateenassa järisytti niin, että vielä ei ole päivääkään mennyt, etteivät mielessäni olisi käyneet kaduilla kuljeskelleet pakolaiset. On vaikea päästä sisään siihen, mille tuntuu herätä joka aamu tietäen, että mitään toivoa ei ole. Ei ole olemassa sellaista ihmettä, joka yhtäkkiä muuttaisi elämän suuntaa. Mille tuntuu, kun ajatus siitä, että huominen olisi jotenkin erilainen, on täysin turha. Kasapäin ihmisiä, joiden katseessa ei näkynyt yhtään mitään. Ihmisiä viettämässä yönsä kaduilla tai hylätyissä romahtamaisillaan olevissa rakennuksissa, joiden särkyneitä ikkunoita on tilkitty pahvin paloilla, ja päivät vaeltamassa päämäärättömästi tyhjä ilme silmissään. Jotenkin minä ymmärsin niitä, jotka arvioiden katsoivat kaulassani heiluvaa kameraa ja olallani keikkuvaa käsilaukkua, tulisiko niistä edes pientä helpotusta pohjattomaan ahdinkoon.
Joskus Pekkarisen luontainen tapa olla lähes kaikesta aina suorastaan rasittavan kiitollinen ärsyttää minua raivon partaalle ja vaikka muisto tuosta kokemuksesta varmasti haalistuu, toivon, että niinä haastellisempina päivinä nyt tulevana vuonna kuitenkin muistan, miten onnekkaita olemme. Meille on annettu elämä, josta voi selvitä hengissä, siihen viimeiseen pisteeseen. Iloa, onnea ja rakkautta vuoteen 2020!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, kuuntelen mielelläni, mitä mielessäsi liikkuu;-)