Souvenirs

Sitten nuoruusiän en kovinkaan usein ole potenut matkakuumetta. Siihen on useampiakin syitä: suurimpana lienee neuroottinen pelkoni kaikista mahdollisista hankaluuksista, mihin ulkomailla voi päätyä. Sitten on ollut se ongelma, kun mielenkiintoisia paikkoja olisi niin paljon, ettei joka tapauksessa osaisi valita minne mennä, niin pysyy sitten kotimaassa. Viime vuosina on alkanut myös mietityttää matkustelun ekologinen puoli. Hiilijalanjälkeni joka tapauksessa on aika suuri, kun päivittäin käytän omaa autoa säännöllisesti.

Matkamuistoja matkoilta ei meille senkään takia ole juuri kertynyt. Enkä kyllä tiedä, ostavatko niitä nykyisin muutkaan, vai liittyikö matkamuistojen hankkiminen niihin aikoihin, kun läheskään kaikilla ei ollut mahdollisuutta reissata.

Kirppiksiä kun kiertelee, niin väistämättä törmää aika usein vanhoihin matkamuistoihin, joita kaupataan pikkurahalla uusiin koteihin. En lakkaa ihmettelemästä, miten suloisia ja hassujakin nuo vuosikymmenten takaiset esineet yleensä ovat. Välillä myös laadukkaita, sillä usein varsinkin kotimaan kohteista kertova vanha matkamuisto on liimattu tai printattu johonkin kyseisenä aikana muutenkin myynnissä olleeseen tuotteeseen. Vaikkapa Kupittaan Saven maljakkoon tai Karhulan lasitehtaan lasiin.

Alusta alkaen päätin rajata vanhojen matkamuistojen keräilemisen pääosin sellaisiin kohteisiin, joissa itse olen oikeasti käynyt. Sanoisin, että tässä olen todennäköisesti onnistunut paremmin kuin missään muissa yrityksissäni rajoittaa omaa tavaran haalimisvimmaani. Mitään näistä alta löytyvien kuvien matkamuistoista ei siis ole ostettu itse kohteesta, vaikka kaikissa kohteissa olenkin käynyt.

Miten ihmeessä etelämerien simpukat liittyvät Kuopioon tai Varkauteen?

Tai baijerilaistyyppinen tuoppi Varkauteen?

Tämä Kupittaan Saven pikkuruinen maljakko kultaisella Sulkava-tekstillä ei herätä yhtä suurta ihmetystä.

Aika usein matkamuisto on ollut joku tekstiili: pieni pöytäliina tai pyyhe, kuten tässä. Pikkuleipiä tai karkkeja on myyty matkamuistoksi tarkoitetuissa peltirasioissa.

Käyttötekstiili myös tämä pellavainen puoliesiliina, johon on kirjottu pieniä tanskalaisia kuninkaallisia sotilaita.

Jokainen varmaan muistaa myös nämä matkamuistoviirit, joita keräiltiin eri kohteista. Aika räväkät värit.

Mitähän on käynyt näille Hollannista tuoduille kynttilöille? Niitä on alettu polttamaan, mutta aika nopeasti onkin sitten mieli muuttunut ja päätyivät kirpputorille...

Gruss aus München, kaksi pientä alumiinikuppia

Vanhan Puijon tornin savinen pienoismalli.

Pikkulusikka Norrtäljen muistona. Aika kätevän kokoinen keräilykohde. Ja kertakaikkisen viehättävä kaupunki tämä Norrtälje.

Onhan se vähän säälittävää, että tässä iässä parasta mitä tietää lauantai-illalle on olut omalla kotisohvalla tuopista, joka muistuttaa vuosien takaisesta onnistuneesta Tanskan-matkasta. Kyllä olisin nauranut tuolle 20 vuotta sitten.

Ainoa kohde, jonka kohdalla toistaiseksi olen merkittävästi lipsunut tästä rajoittamisperiaatteestani on New York, joka on haaveideni matkakohde numero yksi. Siihen liittyvien matkamuistojen hankkiminen on sallittua siksi, koska Feng Shui-oppien mukaan katselemalla asiaa, josta haaveilee, se todennäköisesti toteutuu!

Kenelle kellot soivat?

Tyttäreni kutsui itseään pitkään 4 - 5-vuotiaana Kisuprinsessaksi. Ilmeisesti kissanpoikaset olivat suloisinta, mitä hän tiesi ja prinsessat ihanimpia olentoja päällä maan. Kisuprinsessan identiteetti oli niin vahva, että minun piti askarrella hänelle kartongista kruunu, johon piti liimata runsaasti timantteja ja kimallusta, sekä lisäksi varustaa se tekstillä Kisuprinsessa. Olipa hänellä sitten päällänsä kurahaalarit tai hellemekko, kaikkiin asuihin kuului luonnollisesti myös Kisuprinsessan kruunu.

Kisuprinsessani tänään.

Meillä molemmilla, Pekkarisella ja minulla, on erittäin vahva tarve olla aina ajoissa joka paikassa. En usko, että olen aikuisen elämäni aikana myöhästynyt kovinkaan monta kertaa, jos ikinä. Koko 12-vuotisen koulu-urani aikana myöhästyin yhden kerran yläasteaikaan. Sekin johtui lapsuuden kotini ovista, joita ei sisältäkään päin saanut auki kuin avaimella, jos ne olivat lukossa. Tämä on jäänyt sellaisena painajaisena mieleen, että muistan vieläkin aamun ensimmäisen tunnin olleen saksaa.

Ajoissa olemisen tarve on minulla niin suuri, että omistan kuusi toimivaa rannekelloa ja kello on minulla kädessä aina. Onneksi eivät sentään vielä kaikki kuusi yhtäaikaa. Kotona taitaa olla seinäkello kaikissa huoneissa. Auton kelloa pidän taas mieluusti joitakin minuutteja etuajassa, jotta en vaan olisi myöhässä mistään. Arkiaamuisin nousemme heti ylös, kun kello viideltä soi. En usko, että on koskaan edes juolahtanut mieleemme, että käyttäisimme kellon torkkuherätystä ja jatkaisimme unia vielä 15 minuuttia.

Vaan Kisuprinsessa on ihan toista maata. Olemme Pekkarisen kanssa onnistuneet tuottamaan tähän maailmaan todennäköisesti maailman hitaimman naisen alun. On ihan sama, onko aamun aikainen lähtö hänelle mieluinen vai epämieluisa, herääminen ja lähdön valmistelu on aina yhtä hidasta. Hänellä voi hyvin soida kaksikin herätyskelloa, herääminen tapahtuu joka tapauksessa 0,5 - 1 tunnin herätyskellojen soimisen jälkeen. Sen jälkeen aamiainen, suihku, hiusten laitto, meikkaus ja asun valinta. Aamutoimet hoituvat kaikessa rauhassa, oli aikatauluksi sovittu mitä hyvänsä.

Kuvaavaa on, että sunnuntaiaamuna olimme lähdössä kirpputorille, joka aukesi klo 9. Ja kohde oli vieläpä hänen toiveensa. Olin aikatauluttanut aamun niin, että lähdemme kotoa viimeistään klo 8.30. Kisuprinsessa heräsi lukuisten herätysyritysteni jälkeen klo 8.15 ja aloitti verkkaiset aamutoimensa. Matkaan lähdimme lopulta klo 9.55.

Käsittämätöntä! Miten voi omena pudota niinkin kauas kahdesta puusta??

Valtterin kirppis Vallilassa ei selvästikään ollut minun mansikkapaikkani tänään. Nopeana arviona heittäisin, että 90%:ssa pöydistä oli  myynnissä vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Ei kuitenkaan vintagea, vaan koko lailla tätä päivää. 5% puolestaan edusti kaikensortin blingblingiä ja piraattikopioita. Ja loput 5% koostui siitä muusta sekalaisesta, joka yleensä on juuri sitä, josta minä kiinnostun. Myyjiä oli kuitenkin paikalla valtavasti, samoin kuin ostajia. Ja käyttövaatteita etsivälle oli varmasti hyvät markkinat. Ja kuten kirpputorimaailmassa aina, tilanne ei koskaan ole kahta kertaa peräkkäin samanlainen, joten kyllä täällä tulevaisuudessakin varmasti silloin tällöin käydään.

Samalla reissulla piipahdimme vielä eräässä vanhassa ulkohallissa, jossa opasteiden mukaan oli myynnissä antiikkihuonekaluja ja kuolinpesien jäämistöjä. Kyseinen paikka aiheutti minulle yhdellä sanalla kuvattuna hämmentyneisyyttä.

Ööö, en tiedä, pystyykö joku täältä tekemään löytöjä, mutta minulle se kyllä oli vähän vaikeata.



Hmm, miten kovasti jotain taulua pitää haluta, että sen ostaa paksusta linnunkakka- ja pölykerroksesta huolimatta?

Kaikesta huolimatta, päivä yhdessä Kisuprinsessan kanssa oli oikein mukava.  Tämä ei vaan ollut minun päiväni löytöjen suhteen. Iltapäivä Vallilassa oli todella kauniin aurinkoinen ja herkullista kuvattavaa löytyi yllinkyllin.

Lihapiirakoita nakeilla

Perheen miesväki on viikonlopun juoksuleirillä Vierumäellä, joten täällä kotosalla vietetään sitten naisten hemmotteluviikonloppua. Ohjelmaan sisältyy kirppistelyä, herkuttelua ja leffoja sekä asukuvauksia tyttären blogiin kuulemma. Alunperin oli tarkoituksena viettää Sinkkuelämää-viikonloppua, mutta kummallista kyllä, kyseisen tv-sarjan tuotantokausia ei löytynyt mistään lähitienoon kaupunkien kaupoista. Joten leffojen suhteen jouduimme muuttamaan suunnitelmaa.

Tuo herkuttelu tuottaa myös nykyihmiselle vähän päänvaivaa. Tällaisen yltäkylläisyyden keskellä on oikeasti vaikea keksiä, millä herkulla itseään voisi erityishemmotella. Miettikääpäs, ei tule ihan helposti mieleen.

Lapsuudesta muistan sellaiset illat, kun isällä ja äidillä oli menoja ja saimme valita jotain hemmotteluruokaa itsellemme. Silloin se oli helppoa, sillä arkena eleltiin niin peruselintarvikkeilla. Muistan, että useimmiten  pikkuveli ja minä päädyimme lihapiirakoihin, jotka täytettiin parilla nakilla ja lämmitettiin folioon käärittynä uunissa, kun ei mikroaaltouunista ollut meillä vielä tietoakaan. Muistaneeko pikkuveli samoin?

Sittemmin kun muutin kotoa pois, elelin ensimmäisenä syksynä yhden viikon katkaravuilla. Söin niitä pussitolkulla syvältä lautaselta lusikalla, ihan paljaaltaan. Ne olivat sellaista herkkua, jota en koskaan kotona saanut kyllikseni.

Vaan viime vuosina on oikeasti ollut miettimistä, millä ruualla sitä itseään hemmottelisi näin harvinaisina viikonloppuina, kun perheen miehet eivät ole vaatimassa kahta päivittäistä lämmintä ateriaansa. Enpä ole tainnut kertaakaan enää päätyä lihapiirakkaan nakeilla tai niihin katkarapuihin. Aika usein olen päätynyt näihin pariin vakiojuttuun.

Tämä aloittaa päiväni. Ainoastaan silloin, kun olen yksin aamukahvilla, keitän itselleni oikean maitokahvin. Pressopannussa vahva kahvi ja sekaan kuumaa maitoa. Nautitaan jättikupista, joka miellyttää myös silmää. Kirpparilöytöjä luonnollisesti. Kauppojen paistopisteissä myytäviä pyöreitä Fazerin pikkumunkkeja ei yleensä ole tapana ostaa, joten niillä saa aamiaisen päätettyä vähän rutiineista poiketen.

Kaksi raaka-ainetta, joita tyttäreni kanssa himoitsemme on tofu ja avokado. Miehet kyllä syövät niitä myös, jos tarjotaan. Kumpikin on kuitenkin kohteliaasti ilmoittanut, että pärjää hyvin ilmankin, joten molempia on meillä tarjolla harvoin. Paitsi naisten viikonloppuina. Tofu on selvästi raaka-aine, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Toiset eivät voi sietää ja itse taas pidän kovastikin sekä sen suutuntumasta, että myös mausta, joka toki vahvasti tulee siitä marinadista tai kastikkeesta, jossa se kulloinkin kypsennetään.

Tämän päivän ateria koostettiin sitten näistä kahdesta raaka-aineesta. Alkuruuaksi oli yksinkertaisesti muussattua avokadoa ja tomaattilohkoja ruisnapin päällä. Päälle vielä ripaus yrttisuolaa. Pääruuaksi helppo ja maukas tofupasta.

Kattaus on naisten viikonloppuina hyvin tärkeä asia. Hämyisää meillä tuppaa olemaan, kun nuo autotallista sisälle nostetut kukat alkavat peittää jo kaikki ikkunat puoleen väliin.

Neliönmallinen lautanen on Marimekon, ostettu vuosia sitten ja vanhempi Arabian kukkalautanen tämän päivän kirpputorikierroksen satoa.

Mitenkä se oikein onkin, että kaikki minun laittamani ruuat näyttävät yleisesti ottaen enemmän tai vähemmän mössöille...

Jälkiruuaksi mustikka-banaanirahkaa.

Nyt on pakko sitten puuhata vähän pakollisia kotitöitäkin. Ettei vaan huomenna kotiin palaavan ukkoväen silmissä näytä sille, että täällä on pelkästään höllötelty ja köllötelty.

Perässähiihtäjiä vai edelläkävijöitä

Pääsiäistä vietettiin mummolassani. Edelleen tuntuu luontevalle kutsua tuota taloa mummolaksi, vaikkei mummo ole siellä asunut enää sitten vuoden 2008 ja lisäksi se on muutaman mutkan kautta päätynyt minun ja veljeni omistukseen.

Koska meillä on toiveena saada mummon talo myytyä mieluummin aika pikaisesti, päätimme että kovin suuria rahoja tai aikaa talon ilmeen kohentamiseen emme käyttäisi. Muutama pakollinen asia on hoidettava, muuten jatkamme yhteiseloamme sillä, mitä 80-luvun alku suomalaisille parhaimmillaan tarjosi. MÄNTY!

 

Eteishalliin jätettiin mummin ryijy ja lisättiin vanha koulutaulu. Muuten: mäntyä.

Eteisen puhelinnurkkaus. Mäntyä ja chippendalea, sulassa sovussa.

Voisi kuvitella, että mummin ja ukin mailta ei tuon talon rakentamisen jälkeen mäntyjä juuri löytyisi, sillä talon sisustuksessa lattiat, katto, väliovet, ikkunat ja suurin osa sisäseinistäkin on tehty lakatusta mäntypaneelista. Kun mänty tunnetusti ajan mittaan tummuu voimakkaasti, voin vakuuttaa, että tunnelma reilut 30 vuotta talon rakentamisen jälkeen on hmm...hämyisä.

Mummolan kirjoille pääsin tekemään sen, mikä on jo pitkään himottanut. Järjestin ne värijärjestykseen.

Kiltti ja ystävällinen enoni antoi meille lainaan alkuperäisen Pastilli-tuolin, jolla isäni vuonna 1970 maalaaman kukkataulun kanssa saimme vähän särmää mummin olohuoneeseen.

Kuitenkin olen useasti ennenkin todennut, että muoti suurimman osan ajasta vain kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Siksi haluan myös uskoa, että pian tämä mummolakin on taas ultratrendikäs.  Kun siellä on oleskellut nyt pidempään, niin pelottavalla tavalla on tuo mänty alkanut näyttää melkein jo mukiinmenevälle.

Ukkinikin oli romunkerääjä. Hän oli pelastanut 1800-luvulla rakennetusta purkutalosta kattohirret, joista sahautti nämä tuvan seinissä käytetyt lankut, mäntyä. Mummon pääsiäiskaktukset komeassa kukassa.

Tuvan uuni on ollut ahkerassa käytössä lämmönlähteenä, kun talon lämmitysjärjestelmä on tänä talvena reistaillut luvattoman usein.

Toista vuotta sitten raahasimme mummolaan vanhempieni varastosta isäni joskus aikanaan hankkiman urkuharmonin. Mikä parasta, isäni osaa myös soittaa sitä. Joten ristiäisvirretkin pääsimme veisaamaan urkuharmonin säestyksellä. Pistäkääpäs paremmaksi.

Kirppikseltä löysin jättiläiskokoisen Habitatin pöytälampun. Vips vaan tupaan, mutta siellä se ei enää näytäkään kovin suurelle. Kaikki on suhteellista.

Ehkä mieluisin paikka minulle kuitenkin on talon iso lasikuisti, joka isojen ikkunapintojensa ansiosta on männystä huolimatta valoisa ja ikkunasta aukeaa maisemat rantaan.

Pääsiäisemme kruunasivat omalla porukalla järjestetyt suloisen veljenpoikani ristiäiset. Juhlia vietettiin lähimmän suvun ja ystävien kesken ja juhlat olivat varsin leppoisat. Onnea vielä kerran hurmaavalle pikku-Emilille. Täti on sinusta niin ylpeä.

Rosollia

Voi ihanuuksien ihanuus, kevään ensimmäiset setelit puutarhamyymälään on haaskattu. Takakontista löytyy hempeän sinisiä ja valkoisia orvokkeja, sinisiä helmihyasintteja ja pitkä rivi narsisseja. Paljon paremmaksi ei voi tämän tallustajan mieli tulla kuin tästä kevään ensimmäisestä satsista.

Loppuisi vaan tuo räntäsade niin pääsisi pihalle tositoimiin. Enpä muista kevättä, jona ei maaliskuun lopulla ensimmäisiä orvokkeja ulos kärrättäisi. Tähän Pekkarinen muistaa aina uskollisesti todeta, että joka vuosi ne myös ovat sitten yhtä säntillisesti lopulta paleltuneet. Pah, minä en kyllä sellaista muista!

Vaikka tosiaan ensimmäiset ammattilaisen kasvattamatkin kevätkasvit on kotiin kuskattu, en voinut mitenkään malttaa mieltäni, kun jääkaapin siivouksessa vihanneslokerosta löytyi talvinen punajuuripussi, jossa osa juurikkaista oli alkanut kasvattamaan naattia. Parin millimetrin korkuisissa verson aluissa oli niin upea vihreän ja lilan yhdistelmä, että istutin ne multaan ja nostin olohuoneeseen lipaston päälle. Siinä ne elämänsä kevättä viettävän avokadoni vieressä saavat nyt kasvatella meille rosollitarpeita ensi joululle.

Tuosta hökötyksestä, jonka päällä ne kasvavat, muistuu mieleeni hupaisa pikkuinen tuokio ehkä viiden vuoden takaa Savonlinnasta A-kirppikseltä. Iskin silmäni heti myymälään astuttuani tuohon rautalangasta väännettyyn jalalliseen astiaan. Epäröin kuitenkin kysäistä hintaa, kun välillä tuntuu että hinnoittelu kirpputoreilla on tosi kummallista.

Sain sitten kuitenkin suuni auki ja myyjä alkoi suureen ääneen pohtimaan, mitä ihmettä moisesta hökötyksestä kehtaisi edes pyytää. Olisiko 20 senttiä liikaa? No eipä ollut minun mielestäni, sain vaivoin pysymään riemunkiljahduksen sisälläni. Olin onnistunut löytämään oikein mallikkaan esimerkin työstä, jota ruotsin kielessä kutsutaan luffarslöjdiksi. En ole koskaan keksinyt, millä nimellä suomeksi tuota tekniikkaa kutsutaan, joten käytän tuota luffarslöjdiä. Ihastuin luffarslöjdiin ensimmäisen kerran, kun Pekkarisen kotitalossa kyläillessäni katselin olohuoneen katossa roikkuvaa mummon peruja ollutta kukka-amppelia.

Östermalm

Jälleen yksi risteilyreissu Tukholmaan takana. Kuten aina aiemminkin, meillä oli valmiina hyvä suunnitelma, mihin Tukholman tunnit käytettäisiin. Tällä kertaa kävi kuitenkin kummasti. Kolmen aikaan aamuyöstä laivalta oli tippunut nuori nainen mereen ja meripelastustehtävissä oli sitten käytetty useita tunteja aikaa yöllä.

Aamiaisella Pekkarinen hiukan  ihmetteli, miksi olemme vielä avomerellä. Meni kuitenkin muutama tovi ennen kuin meille selvisi, että tulisimme Tukholmaan kolme tuntia myöhässä. Suunnitelmat pistettiin pikapikaa uusiksi. Skansenille emme olisi missään tapauksessa ehtineet.

Syyskuussa olimme tutustuneet tarkemmin Södermalmiin. Malm-linjalla päätettiin sitten jatkaa. Nopea vilkaisu tunnelbana-karttaan ja totesimme, että yhden pysäkin välin päässä Karlaplanilla hyppäisimme kyydistä pois ja katsastaisimme pikaisesti Östermalmin. Östermalmin alue on tunnettua varakkaiden tukholmalaisten ja jossain määrin myös suurlähetystöjen kaupunginosana. Jos Södermalmia kuvailisin boheemiksi ja tunnelmalliseksi, niin Östermalmia kuvaisi lähinnä sana elegantti. Vieri vieressä upeita, vanhoja kivitaloja ja leveitä puistokatuja. Alue ei pursua tunnelmallisia pikkupuoteja, ainakaan meidän reitillemme ei niitä sattunut, joten mikään risteilyshoppailijan ykköskohde se tuskin on.

Karlaplanilta lähdimme kävelemään bulevardimaista Karlavägeniä pitkin. Katu päättyi upeaan Humlegårdenin puistoon, jonka reunalla sijaitsee myös kuninkaallinen kirjasto: Ruotsin kansalliskirjasto. Vaikka kevät vasta näytti ensimmäisiä merkkejään, oli puistossa helppo kuvitella, miten upea se kesäisessä asussaan on.

Pikaisen kirjastokäynnin jälkeen päädyimme Kungsgatanille ja siellä iltapäiväkahville.

Viimeisimpien muutaman reissun aikana on tullut selväksi, mikä on Tukholman tämän hetken kahviloiden sisustustrendi numero yksi. Kierrätyshenkisyys! Tämänkin Bagel Street Cafen yläkerta oli sisustettu kuin 80-vuotiaan vanhapiikatädin koti. Sehän sopii minulle!

Siinä ainoassa kaupassa, jossa tyttäreni kanssa pystyimme pikaisesti piipahtamaan, tuli myös selväksi, mikä ehdottomasti EI ole muodissa Tukholman varakkaammilla alueilla. Kävimme nimittäin Östermalmilla yhdessä 2nd hand-liikkeessä. Missään en ole ikinä nähnyt niin montaa käytettyä Louis Vuittonin Monogram Canvas-laukkua myynnissä kuin siinä pienessä kaupassa. Niitä oli kymmenittäin.

Drottningsgatania pitkin maleskeltiin sitten T-Centraleniin ja siitä metrolla takaisin satamaan. Tässä vaiheessa utu alkoi hälventyä ja aurinko paistelemaan, kuten ennusteessa perjantaille oli luvattu.

Papusoppaa

Ainakin minulla on jo pitkään ollut sellainen haave, että hankkisin valmistamieni ruokien laadukkaat ja terveelliset raaka-aineet tyylikkäällä korilla kotiin kantaen kauppahallista ja torilta. Käytännössä tämä ei kyllä ole montaa kertaa toteutunut, vaan arki sujuu näin: pysähdyn kotimatkalla tosi nälkäisenä pieneen lähikauppaamme ja ostan sieltä perusmättöä, josta nopeasti saa arkiruokaa. Myönnän kyllä, että ravintosisältöä yritän miettiä jonkun verran, mutta kuitenkin tärkein kriteeri on se, että ruoan on oltava pöydässä nopeasti, vaivatta ja siten tietysti useimmiten vähän vähemmän eksklusiivisista raaka-aineista.

Tämä ei minua masenna, sillä näitä erilaisia haaveita tyylikkäästä elämästä on vuosien varrella ollut ja mennyt. Ennen kuin olin edes naimisissa haaveilin omakotitalosta, jossa olisi iso puutarha. Puutarhassa kasvaisi omenapuita ja syksyisin vaeltelisin onnellisena kaunis kori käsivarrella kukkamekko päälläni korjaamassa omenasatoani.

No nyt on sitten talo ja puutarha. Ja on ne omenapuutkin. Omenia on kymmenen vuoden aikana tullut niin vähän, että ei niiden keräämiseen ole kyllä koria tarvittu. Lisäksi tänä talvena jänikset ovat tehneet tuhojaan niin perusteellisesti, että hämmästyn jos noihin enää tulee lehtiäkään, omenoista nyt puhumattakaan. Toki siitä huolimatta olen ihan onnellisena vaellellut puutarhassani kuluneet verkkarit jalassa kauhistellen sitä rikkaruohojen määrää joka vuosi vuodelta tuntuu ottavan yliotteen kaikesta, missä edes vähän on jotain kasvualustaksi kelpaavaa.

Jostain kumman syystä olen tosi mieltynyt papuihin ruokana. Pyrin ylipäätänsä useampia kertoja viikossa syömään ja tarjoamaan perheelle kasvisruokaa. Usein on tarjolla kasvissosekeittoja tai kasviskastikkeita pastalle, mutta vakioresepteissä on myös kolme erilaista versiota linssi/papusopasta. Tosi helppoa ja nopeaa ja tarpeet löytyvät mistä tahansa kaupasta. Kerralla voi tehdä isonkin kattilallisen. Meillä myös nuoriso näitä ylistää.

Herkullisen näköiseksi tätä ei tarvitse kehua

TOMAATTI-LINSSIKEITTO
6 annosta

1 rkl voita
1 iso sipuli
2-3 valkosipulin kynttä
10 dl vettä
2 dl punaisia linssejä
1,5 kasvisliemikuutiota
1 tlk tomaattimurskaa
1 tlk valkoisia papuja (tomaattikastikkeessa)
1 prk creme fraiche (yrtti-tomaatti)

Sulata voi kattilassa ja kuullota sipulit. Lisää vesi ja kuumenna kiehuvaksi ja lisää sitten liemikuutiot ja lävikössä huuhdotut linssit. Keitä kannen alla miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia.

Lisää tomaattimurska ja pavut ja jatka hauduttamisa noin 25 minuuttia. Lisää creme fraiche ja tarkista maku.

Viherpeukalo keskellä kämmentä

Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin kaikki vihreä kiinnostaa ja innostaa haaveilemaan tulevasta kesästä. Viherkasvit sinänsä eivät oikeastaan ole minusta reiluun kymmeneen vuoteen tuntuneet kovin ajankohtaisille varmaan monestakaan syystä.

Ensinnäkin tuntuu, ettei niille ole ollut oikein tilaa missään. Ja jos jossakin nurkassa mahdollisesti olisi paikka löytynytkin, niin sitten se on ollut olosuhteiltaan vääränlainen kasveille. Aina on auttamatta liikaa tai liian vähän valoa. Kuiva huoneilma talvella on myös sellainen koettelemus, josta harva kasvi  kauniina kevääseen asti selviää keskiverto hoitajan käsissä. Kastelemisen kanssakin on niin ja näin. Mieluummin liian vähän kuin liikaa, mutta kuka muistaa milloin on kastellut. Ja välillä kun noita tuppaa huolestunut isäntäkin emännän tietämättä kastelemaan.

Vaan luinpa tässä pari viikkoa sitten jostain, että viherkasvit ovat nouseva trendi. Ja siihen uskon lujasti. Ihan varmasti ovat kova juttu parin seuraavan vuoden sisällä. Jotta ruvetkaahan raivailemaan tilojanne sitä silmällä pitäen. Ennakoivat jopa erilaisten 70-luvulta niin tuttujen kukkapöytien paluuta olohuoneisiin...

Keväinen mullanvaihto on tässä lähipäivinä edessä. En oikein uskonut onnistumiseen, kun ensimmäisten kovien pakkasten koettaessa nappasin pihalta sisälle kahden viime kesänä ostamani muratin lisäksi pari ruukkuhortensiaa. Eri toten muratteihin kokemukseni mukaan pesiytyy kovin helposti jotain tuhohyönteisiä. Mutta tänä talvena ei löytynyt yhtään ötökkää. Voivat oikein erinomaisesti, joten tulevana kesänä säästyy joku euro, kun ei tarvitse uusia muratteja ostaa.

Viime kesän muratit ja isän minulle tekemä kaappikello.

Viime kesänä ostin pihalle myös ruokakaupasta pienessä ruukussa kasvaneen oikein pienen peikonlehden. Oli halvempi kuin monet varsinaiset pihakasvit ja kun se kesästä selvisi mukavasti, nostin sitten syksyllä sisälle. Ei ole pieni enää ei.

Mitähän on tapahtunut? Varmasti paljon ihan vaan hyvää tuuria ja lähtökohdiltaan elinvoimaiset helpot kasvilajit. Kiittäminen lie myös Pekkarista. Hän kun pitää kodin lämpötilan kasvien kannalta oikein mukavana. Meillä ei juuri talvisin yli 20 asteen lämpötiloissa hikoilla.

Autotallista on nyt sitten kannettava mullanvaihtoon myös toistakymmentä siellä talvehtinutta pelakuuta ja daalian juurakot. Muuttuu koti taas pariksi kuukaudeksi kauppapuutarhan pienoismalliksi.

Joka vuosi yhtä vaikea uskoa, että

tällaisista rimpuloista voisi kehittyä jotain järkevää

Sitten ovat Savossa vielä ne äidin jättiläismäiset pelakuut.
Melkein viimeinen toive kuului, että vaihdat sitten keväällä niille pelakuille mullat. Tahtosi on lakini, äiti!

Imelda

Eilisen lounaalla käydyn keskustelun innoittamana päätin tulla ulos kenkäkaapistani, yleisön pyynnöstä tai siitä huolimatta. Siitäkin huolimatta, että pelkään jonkun ekologisen omantunnon omaavan ystäväni irtisanovan tämän postauksen perusteella ystävyytensä.

Keräsin tänä aamuna olohuoneen lattialle kaikki omat kenkäni, jotka helposti ilman ylenmääräistä kaivelemista löysin kotoa ja varastosta. Mukaan en ottanut harrastuskenkiä, eli ratsastus-, juoksu-, ja kumikenkiä enkä Reinoja. Lattialle kertyi aika tarkalleen 90 paria. Karkean pikaisen laskennan tuloksena, niistä noin 50% on vintagea, loput ihan nykyaikaa. Tosin uudemmistakin kengistä osa on ostettu 2nd handina.

Vintagen ja antiikin käsitteet ovat viimeisten vuosien aikana venyneet ja paukkuneet. Kun eivät muutkaan tunnu kovin tiukkapipoista linjaa sen suhteen vetävän, niin hahmottelin minäkin sitten itselleni vintagen määritelmän.

Vintagea minulle on luonnollisesti kaikki se, joka on peräisin ajalta, jolloin en ollut vielä syntynyt. Sen lisäksi, vintageksi lasken myös sellaiset tavarat, jotka minulla olisi ikänsä puolesta voinut olla, mutta se olisi jossain vaiheessa muuttunut niin sietämättömän epämuodikkaaksi ja huvittavan näköiseksi, että olisin sen hylännyt. Kuitenkin tämä samainen tavara on sitten alkanut jossain vaiheessa herättää minussa "ei se nyt oikeestaan ihan hassumpi olekaan"-tunteita. Eli karkeana yhteenvetona: minulle 80-luvun alku ja siitä vanhempi on vintagea. 90-luvun kaman suhteen eletään vielä sitä vaihetta, että hyvälle ei näytä, ei kerta kaikkiaan.

Eihän tämä ollut minulle yllätys. Kyllä minulla oli aika hyvä käsitys siitä, missä näiden kanssa mennään. Toisin kuin äidin säilömät kengät, minun ovat kaikki täysin käyttökuntoisia, osa vanhoistakin täysin käyttämättömiä alkuperäisissä laatikoissaan. Joidenkin kohdalla on pakko myöntää, että koko on väärä. Onneksi minulle liian pienet nykyisin päätyvät herkästi tyttäreni kenkävarastoon. Liian suuret taas? Öh tuota, eikös naisen jalka kasva vanhemmiten?

Nämä kollaasit niistä vintage-kengistä, lukuunottamatta yhtä uutta paria, joka vahingossa päätyi joukkoon.

Voisin kuvitella, että joku ehkä miettii, missä noita kaikkia säilytän. Itsekään en ihan ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta ihan oikeasti suurin osa mahtuu tähän naulakkohökötykseen kodinhoitohuoneessamme. Nuo vanhat puulaatikot vetävät esimerkiksi helposti parikymmentä kenkäparia.

Majakka

Meidän perheemme perinteisiin kuuluu, että jokaisella Sulkavalla vietetyllä lomalla kulutetaan muutama tunti aikaa myös Savonlinnassa. Niihin tunteihin sisällytetään aina lounas ravintola Majakassa. Vaikka paikka kuuluu S-ketjuun, niin silti se on onnistunut jossain määrin säilyttämään omaleimaisuutensa.

Yleensä ainakin joku seurueestamme syö Majakan perinteisen paistetut muikut ja muussi-annoksen. Tällä kertaa laskimme, että pojan annoksessa oli peräti 26 muikkua. Eivätkä tosiaan olleet mitään neulamuikkuja.

Itse päädyin tällä kertaa annokseen, jonka nimi oli Maalaissalaatti härän rinnalla ja pekonilla. Pidän kovasti ruokaisista salaateista, mutta talvisaikaan annoksista on vihannesten mauttomuuden vuoksi vaikea saada mitään kovin suuria elämyksiä helposti aikaiseksi. Tällä kertaa olivat onnistuneet mielestäni vallan mainiosti. Salaatti oli niin hyvä, että päätin yrittää parhaani mukaan jäljitellä sitä lauantai-illan iltapalassamme.

MAALAISSALAATTI

rasia tuoretta pinaattia
jäävuorisalaattia
maustekurkkua
kuorittu porkkana
kirsikkatomaatteja
punasipuli (valmiiksi marinoitu tai marinoi itse)
lehtipihvi
pekonia

Puolita kirsikkatomaatit ja ripottele pinnalle vähän jotain yrttiä, kevyesti suolaa ja ehkä vähän sokeria ja öljyäkin. Paahda sitten uunissa pellillä 150 asteessa noin kolme varttia. Paista sillä aikaa lehtipihvi ja mausta se pippurilla ja suolalla. Paista myös pekoniviipaleet rapeiksi. Viipaloi maustekurkku ja höylää porkkanasta pitkittäissuunnassa ohuita, pitkiä lastuja.

Leikkaa sipuli renkaiksi ja käytä ne parin minuutin ajan kiehuvassa vedessä, jossa on runsaasti balsamicoa ja vähän suolaa ja sokeria. Tai käytä valmiiksi marinoitua punasipulia, jos sellaista kotoa löytyy.

Kasaa salaatti laakeaan vatiin. Pohjalle pinaatin lehdet ja salaatti ja sitten muut ainekset. Päällimmäiseksi viipaloitu pihvi ja pekonin suikaleet. Valuta päälle vähän oliiviöljyä.

Tarjosin tämän aiolin kanssa, sillä kastiketta tässä salaatissa on itsessään aika vähän. Ainoastaan sipulin marinointiin käytetty balsamico ja päälle valutettu öljy.

Hyvä ystäväni antoi vinkin tuosta tomaattien uunikuivattamisesta. Olen sen jälkeen parikin kertaa paahtanut salaatteihin tulevat kirsikkatomaatit hänen ohjeellaan. Täytyy sanoa, että kohentaa talvisen tomaatin makua huomattavasti. Tämän olivat myös Majakassa huomanneet, sillä heidänkin versiossaan tomaatit olivat uunissa paahdettuja.